Toinen vauva?

Yhtä varmaa, kuin "no koskas teille sitten jälkikasvua on tulossa?"-utelut alkavat parisuhteen kestettyä tietyn aikaa (tai esimerkiksi naimisiinmenon jälkeen) on se, että ensimmäisen lapsen täytettyä vuoden alkaa tiedustelu mahdollisista pikkusisaruksista. Koska kyllähän nyt sisaruksia pitää olla! Ainoasta lapsestahan tulee hemmoteltu, itsekäs ja epäsosiaalinen nyhverö ilman veljiä tai siskoja.

Minä en ole koskaan halunnut suurta perhettä. Yhdessä vaiheessa nuoruuttani en halunnut lapsia oikeastaan ollenkaan, enkä kyllä haaveillut juuri naimisiinmenostakaan. Tavattuani Markon mieleni toki sitten muuttui, ja jossain vaiheessa alkoi myös tuntua otolliselta ajalta tehdä perheenlisäystä. Sehän ei sitten ollutkaan ihan helppo juttu (haluaisitteko muuten uusinnan meidän lapsettomuuspostauksesta tänne starboxin puolelle?) ja tavoitteeni tulla äidiksi ennen kolmeakymmentä veti aika tiukille. Vauvan saamisesta tuli silloin ihan pakkomielteistä, mutta vaikka lapsettomuuden myötä odotukset olivat todella korkealla, on tämä ensimmäinen puolitoista vuotta ollut kaiken odottamisen ja niiden monien pettymysten arvoista. Elle on ihana, maailman helpoin lapsi kaikinpuolin, ja meillä on käynyt ihan taivaallinen säkä että saimme juuri Ellen ensimmäiseksi lapseksemme.

SILTI pikkuvauva-aika on kiduttavine väsymyksineen, hormonimyrskyineen, imetysongelmineen ja lamauttavine pelkoineen niin vahvasti mielessä, ettei minulla ole mitään aikomusta hankkiutua raskaaksi uudestaan ihan heti. Tiedostan ja ymmärrän tietenkin sen, ettei toisen vauvan kanssa kaikki olisi ihan niin pelottavaa ja uutta, ja siksi niistä ensimmäisistä kuukausista varmasti osaisi ottaa vähän enemmän irti kuin Ellen kanssa. Ellen kohdalla vaan toivoin koko ajan, että aika menisi nopeammin ja vauva kasvaisi ohi vastasyntyneen vatsaongelmista jne, enkä osannut yhtään arvostaa sitä rauhallista aikaa kun vauva nukkui kolmen tunnin päikkäreitä eikä liikkunut vielä mihinkään.

Nyt, jos meille siunaantuisi tähän esi-uhmaikäisen soppaan vielä vastasyntynyt, niin itseni hyvin tuntien tietäisin, etten selviäisi siitä ihan täysijärkisenä. Siksi olemme päättäneet, että MIKÄLI vielä noin kolmen vuoden päästä saamme toisen lapsen alulle ilman sen kummempia hoitoja, saa sisarus tulla. Haluamme keskittyä nyt Elleen, hänen kehitykseensä ja kasvattamiseensa, ja nauttia ajasta seuraten hänen kasvuaan. Kohta hän on niin iso, että hän ymmärtää jo esimerkiksi huvipuistojen päälle, alkaa harrastamaan asioita ja menee ekaa kertaa tarhaan. Koska hän on ainokaisemme, voimme keskittää kaiken huomiomme siihen, että Elle saa parhaat eväät elämään näinä ensimmäisinä ja tärkeinä vuosina. Sitten kun toinen vauva mahdollisesti syntyy, on Elle jo sen verran isompi, että hän osaa jo hoitaa omat perusjuttunsa (syömisen, vessassakäymisen, leikkimisen jne...) itse ja pystyy vaikkapa vähän auttamaan vauvan kanssa. Toivon mukaan myös suurin mustasukkaisuusvaihe on ehkä jo mennyt ohi. 

Lässynlää.  

Mulla on neljä sisarusta, kolme veljeä ja sisko. Kahden kanssa (veljien) heistä asuin, ja muistan yhteiselosta AINOASTAAN sen, kuinka rasittavia pikkuveljet olivatkaan. Muistan pelkästään tappelut, en oikeastaan mitään ns. kivoja asioita. Minulla ja vanhimmalla pikkuveljellä on viisi vuotta ikäeroa, joten mietinkin nyt, että onko sitten kuitenkin virhe antaa sisarusten ikäeron kasvaa niin isoksi. Nykyään, näin aikuisiällä minulla ja sisaruksillani on tosi hyvät ja lämpimät välit (varsinkin mulla ja mun siskolla, meillä ikäeroa on 10 vuotta), mutta silloin lapsena muistan kahden veljen aiheuttaman mekkalan ja shown olleen lähes pelkästään ärsyttävää. Ehkäpä se kertoo vaan musta jotain, ehkä en vaan koskaan ole heikkohermoisena oikein viihtynyt jatkuvassa hälinässä ja isossa porukassa.

Kyllä minä haluan vielä toisen lapsen, en vaan ihan vielä. Ehkä se on itsekästä, ehkä omien tarpeideni takia Elle kasvaa nyt sitten jotenkin kieroon, kun hänellä ei ole ihan joka päivä ikäistään seuraa. Ehkä mun täytyy vaan luottaa siihen, että Elle sitten joskus osaa arvostaa tätä hänen lapsuudelleen pyhitettyä aikaa, ja nauttia pikkusisaruksesta eri lailla kun jo isona tyttönä vähän ymmärtää miten hienoa semmoisen saaminen on! Täytyy kuitenkin myöntää, että kun meillä tänä viikonloppuna oli yökylässä ystäväperhe Espoosta, niin lapsien leikkien seuraaminen oli kyllä sydäntälämmittävää. Oli ihanaa huomata miten Elppa lopulta lämpeni ja juoksi ja riehui ja nauroi muiden mukana. Ajattelin siinä tohinassa, että vitsi tätä se sitten olisi, jos Ellellä olisi sisko tai veli. Aina olisi leikkikaveri. Sitten mietin sitä AINAISTA tappelua, ja tulin taas "järkiini". 

Eilen illalla keskusteltiin lapsen mukanaan tuomista asioista, ja lapseton ystäväni kysyi, että tuoko se lapsi mukanaan MITÄÄN hyvää parisuhteeseen? Tässä pätee ihan varmasti se sama sääntö, että vaikka iso muutos (lapsen saaminen tai sisaruksien syntyminen) tuo mukanaan niitä negisjuttuja varmasti paljon, niin sen mukanaan tuomat positiiviset asiat kuitenkin jyräävät ne ihan kuus nolla. Niistä raskaista jutuista vaan on jotenkin aina enemmän puhetta. 

Jos nyt sattuisi niin, ettei meille sitä toista lasta enää tulisikaan, niin tiedän, että voisin olla täysin onnellinen näin kolmestaankin. Lisäksi minua pelottaa, että voiko se toinen vauva olla näin mahtava tapaus kuin Elle on, että voisiko meille muka käydä toistamiseen niin satumainen säkä. Osaisinko tai edes voisinko rakastaa toistakin lasta yhtä valtavasti kuin Elleä? Mun äiti sanoo, että se rakkaus ei jakaudu lapsien kesken, vaan moninkertaistuu lapsiluvun kasvaessa. Äiti on harvoin näissä asioissa väärässä. Uskon äitiä. Tervetuloa, vauva Tarkiainen vol. 2 (noin kolmen vuoden kuluttua, kiitos)!