Elämää urheilu-uran jälkeen

Luistelin ja kilpailin noin 15 vuotta - aina nelivuotiaasta kaksikymppiseksi. Urheilu ja nimenomaan kilpaurheilu ovatkin kuuluneet elämääni intensiivisesti ja vahvasti, lähes koko tähän astisen elämäni ajan. Keväällä 2017 päätin lopettaa urani pitkään kestäneiden terveydellisten ongelmien ja haasteiden takia. Toki myös muut osa-alueet alkoivat tulla esteeksi, aina rahasta harjoitusolosuhteisiin.

Nyt lopettamispäätöksestä on kulunut vähän yli vuoden päivät. Lopettamisen jälkeinen vuosi on ollut täynnä muutoksia. Haasteilta ei myöskään olla vältytty ja oikeastaan moni vaikea asia onkin tullut entistä vahvemmin pintaan, vasta näin lähes vuoden lopettamisen jälkeen.

Huippu-urheilua...

Huippu-urheilijat ovat usein hyvin motivoituneita, tarkkoja, täsmällisiä ja analysoivia. Omaa toimintaa osataan analysoida todella tarkasti ja sitä tehdään lähes koko ajan, niin harjoituksissa kuin niiden ulkopuolellakin. Huippu-urheilija tietää, että ollakseen toisia parempi, on hänen kehityttävä koko ajan ja tehtävä asiat paremmin kuin kukaan muu.

"Suuntanamme on siis löytää uusi kohde, tavoite tai päämäärä elämällemme. Samaa rakkauden ja intohimon määrää, mitä urheilu-ura tarjosi ja piti sisällään, on vaikea ylittää uuden uran merkeissä. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Tiedämmehän toki, että urheilijat ovat luonnostaan voittajia ja heidän mieliinsä on sovitettu menestyksen sävelet, ja kuten aikaisemmat urheilijat ovat teoillaan näyttäneet, urheilijat kykenevät menestymään myös muilla elämän osa-alueilla." - Pekka Lakerblom

Toisaalta huippu-urheilijoiden päivät ja tavoitteet ovat selkeitä sekä usein todella tarkkaan mietittyjä. Arki koostuu "urheilijan elämästä" - urheilija on aina urheilija, ja siksi myös identiteetti liittyy vahvasti urheilemiseen ja sen ympärillä tapahtuviin asioihin. Urheilijalle selkeää on aina tulevat harjoitukset ja muut tapahtumat, kuten kilpailut, joihin valmistaudutaan koko ajan. Syöminen, huoltaminen, nukkuminen - kaikki ovat valmistautumista seuraavaan treeniin ja tavoitteiden saavuttamiseen. Itse treenasin parhaimmillaan kolmisen kertaa päivässä, joten ns. tylsiä hetkiä ei oikeastaan ollut. Aina oli selkeä päivärytmi ja harjoitukset, joihin menin ja valmistauduin. Osaltaan tämä oli helppoa ja palkitsevaa, osaltaan tietenkin haastavaa ja voimia vievää. Oma motivaatio kehittyä ja hioa taitoja oli kuitenkin niin suuri ettei mitään harjoitusta halunnut jättää väliin.

Samanlainen intensiteetti ja tekemisen laatu siirtyvät siis helposti myös töiden tekoon. Ehkä siksi moni urheilija onkin niin hyvä ja luotettava työntekijä (kuitenkaan yleistämättä).

"Urheilijat kyseenalaistavat asioita, koska heille on tärkeää paneutua asioihin ja ongelmiin ennalta käsin; kuinka voimme valmistautua asiaan niin, että reagoimme siihen oikein, kun se hetki on käsillä? Mitä annettavaa meillä on ja mitä meiltä voidaan odottaa ja vaatia niin sanotussa tavallisessa työelämässä? Vaikka osalla yksilöurheilijoista tämä kenties sotiikin luonnetta vastaan, jokainen urheilija on valmis antamaan kaikkensa yhteisön ja yrityksen puolesta." - Pekka Lakerblom

Elämää urheilu-uran jälkeen...

Lopettamisen jälkeen otin aika rennosti noin puolisen vuotta - kävin läpi uraani, sen pettymyksiä, pelkoja, onnistumisia, iloja, haasteita... Kevään ja kesän rennomman vaiheen jälkeen aloitinkin ensimmäisen päätoimisen työni, valmentajana Kouvolassa. Ensimmäinen työvuosi uran lopettamisen jälkeen on ollut aika ajoin hyvinkin rankka. Olen etsinyt omaa paikkaani työelämässä ja aloittanut opinnot ammattikorkeakoulussa. Niin työ kuin opinnotkin ovat olleet opettavaisia, mutta myös haastavia. Opintojen kautta olen saanut ihania uusia ystäviä sekä oppeja, myös vahvistusta omille valmennusarvoilleni. Nämä kaikki asiat ovat olleet minulle mieleisiä, kuitenkin pitkä ylirasitus/uupumus ovat painaneet mielessä ja kehossa.

Työ on aina työtä ja suhtautuminen valmentamiseen on ollut minulle erilaista kuin suhtautuminen omaan kilpauraani. On ollut vaikeaa löytää asiaa, josta todella saisi samanlaisia onnistumisen tunteita kuin luistelusta. Työn avulla olenkin ehkä yrittänyt täyttää sitä aukkoa, mitä oman uran loppuminen on jättänyt. Samalla olen ehkä hukuttanut tarvetta tutustua "uran jälkeiseen itseeni". Mitä olenkaan ilman taitoluistelua tai luistelijan identiteettiä? Onko huippu-urheilu se oma juttu? Haluanko olla osa tätä? Mitä oikeasti haluan ja tarvitsen?

Pysähtymisen paikka...

Puhuin aiemmin keväällä, että kevät on minulle uudistumisen aikaa. Sitä se on todella ollut ja paljon enemmänkin. Olen joutunut ja päässyt pysähtymään, rankan ja osittain uuvuttavankin vuoden jälkeen. Olen joutunut pohtimaan asioita, jopa ahdistuksen ja pelon kautta. Koko vuoden olen ollut enemmän ja vähemmän sumussa. Olen keskittynyt täysillä työhön ja opintoihin - samalla taas sivuuttanut oman itseni.

Olen sivuuttanut oman itseni ja kehon erilaiset signaalit jo monen vuoden ajan. Ensimmäiset uupumuksen oireet alkoivat jo yläasteella, kun harjoitusmäärä kasvoi ja samalla mieli sekä keho kehittyivät. Kunnon tasapainoa ei oikeastaan enää löytynyt uran aikana. Oman itseni kuuntelemiseen ja oireiden havaitsemiseen olisin tarvinnut valmentajan tukea. Vaikka hermosto ei enää antanut periksi, piti silti aina tehdä, vaikka sitten väkisin. Pikkuhiljaa en enää kuullut kehon hätähuutoja ja tein tekemistäni, urheilijalle tyypillisen, jopa liiallisenkin taistelutahdon avulla.

Näin kauempaa katsottuna monet urani aikana, ja varsinkin urani viimeisten vuosien aikana kokemani ylirasituksen oireet olivat pelottavan hälyttäviä. Osasin kuitenkin aina jollakin ihmeellisellä tavalla vakuuttaa niin itseni kuin ihmiset ympärilläni siitä, että olen kunnossa ja kaikki on hyvin. Todellisuudessa kärsin kovasta ahdistuksesta, unihäiriöistä sekä muista oireista. Oireita kesti niin kauan etten enää osannut ajatella niiden olevan jotenkin haitallisia. Tai ehkä osasin, mutten halunnut - odotukset omaan tekemiseen olivat niin korkealla, että kaikki muu sen ympärillä sumentui. Enää en ihmettele miksi jalka tai hypyt eivät lopulta enää nousseet, kun henkinen ja fyysinen puoli olivat olleet niin kovalla, niin pitkän aikaa.

Kilpaura päättyi, mutta jatkoin samaa tekemisen ja suorittamisen meininkiä myös töissä. Kuvitella saattaa ettei tämä ainakaan helpottanut pitkään jatkunutta uupumusta. Ainoa muutos oli fyysisen tekemisen pois jättäminen. Nyt loppukevään ja alkukesän ajan töissä on ollut paljon rauhallisempaa, joten myös näille asioille on tullut lisää aikaa ja tilaa. Keho ja mieli on pakottanut käymään asioita läpi, kovaa ja kunnolla. Enää en pääse enkä halua juosta näitä asioita karkuun. Ne on käsiteltävä ja käytävä läpi.

Tälläkin hetkellä kärsin jo uran aikana alkaneesta ja jatkuneesta kroonisesta uupumuksesta sekä masentuneisuudesta, mikä esiintyy ahdistuksena, tyhjyyden tunteena ja loputtomalta tuntuvana suruna. Viime aikoina on ollut todella vaikeaa ja voimat ovat olleet aika lopussa. Syvällistä ilon tunnetta on ollut vaikeaa kokea, vaikka ilon aiheita toki elämääni kuuluu. Mieli on ollut ajoittain todella maassa ja olo on ollut pelottavan tyhjä. On tuntunut ettei oikeastaan mistään saa otetta ja osa päivistä on mennyt täysin oman pään sisällä sumussa. Identiteettiä ja omia elämänarvoja olen käynyt paljon läpi. Mitä oikeasti haluan elämältä ja mihin tavoittelen? Koen, että olenkin tällä hetkellä pienessä "kriisissä" ja siihen liittyy varmasti rankka prosessi. Tiedän, että voimien keräämiseen tulee menemään kauan aikaa, mutta tiedän että saan vielä joskus oman energiani takaisin. Palautumisen tueksi olen pikkuhiljaa etsinyt erilaisia asioita ja oikeita ihmisiä. Pilatesta, osteopatiaa, terapiaa ym. Tällä hetkellä menen päivä kerrallaan ja pyrin kuuntelemaan itseäni. Tuleva meneekin täysin omien voimavarojeni mukaan.

Pettymys...

Olen aina ollut se tyyppi, joka pärjää ja suorittaa. Eihän urheilijat ole heikkoja, vai onko? Ongelmat ja haasteet sekä mielenterveysongelmat rinnastetaan liian helposti heikkouteen ja epäonnistumiseen. Sama ajatus pyöri myös ensin omassa päässäni. Nyt kun en pärjää ja minulla on huono olla, olen jotenkin epäonnistunut elämässä?

Moni urheilija kärsii mielenterveysongelmista uran loputtua. Elämä uran jälkeen voi olla niin erilaista ettei tarvittavia työkaluja vain ole. Liian usein urheilijat rinnastavat urheilussa menestymisen identiteettiin ja sitten kun urheilua ei enää ole, voi olla vaikeaa arvottaa itseään. Liian usein korostetaankin urheilijan suorittamista ja tekemistä ja unohdetaan se ihminen siellä kaiken alla. Tiedän, että moni kamppailee täysin samojen asioiden kanssa ja haluan sanoa, että olet riittävä ihan vaan kun olet, vaikka tekemättä yhtään mitään. 

Postauksen kirjoittaminen ei ollut helppoa. On aina vaikeaa näyttää itsestään niitä "heikkoja" kohtia ja puolia. Tai ehkä se, että tuntee ja reagoi ei olekaan heikkoutta vaan vahvuutta käsitellä asioita. Siksi kannustankin käsittelemään vaikeitakin asioita, olet sitten minkälaisista taustoista vaan. Ihmisyys ei ole helppoa ja meidän eteen tulee mitä ihmeellisempiä asioita. Nämä asiat tekevät minusta minut - aina ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta elämää kaikkine puolineen. Eetua haluan kiittää siitä, että vaikeimpinakin päivinä hän pystyy näkemään sen syvän ilon ja rakkauden, mikä on minussa, siellä jossain uupumuksen alla <3

Päivä kerrallaan.

<3 Olivia

Seuraava artikkeli oli mielestäni erittäin kuvaava liittyen huippu-urheilun lopettamiseen (otin muutamia nostoja myös postaukseeni): https://www.suomiurheilu.com/2018/05/huippu-urheilijan-nakokulma-kulkematon-tie/