Puhutaan urheilusta

Näin olympialaisten aikaan on oikein oiva aika jutella ja kirjoitella ajatuksia urheilusta sekä siihen liittyvistä asioista. Avaan myös omia kokemuksiani urani varrelta.

Oman kilpaurani johdosta minulla on omakohtaista kokemusta kilpaurheilusta suomalaisessa yhteiskunnassa - myöskin maajoukkuetasolla luistelemisesta ja edustamisesta. Koulun puolelta sain peruskoulussa ihan hyvin myönnytyksiä muun muassa eri leirityksille ja mahdollisille poissaoloille. Yläasteaika oli kuitenkin minulle haastavaa aikaa, kun koulua oli niin paljon ja samaan aikaan myös lajin sisällä harjoitusmäärät kasvoivat. Tähän aikaan myös ensimmäiset ylirasituksen oireet ilmaantuivat. Koin, että yläasteaika oli samalla aikaa rankinta, mutta myös kehittävää aikaa.

Nykyään urheilijoille järjestetään erilaisia yläkoululeirityksiä sekä akatemiatoimintaa. Tämä edesauttaa varmasti monen urheilijan polkua kohti sitä omaa huippua. Yläkouluaika on kuitenkin urheilun jatkumisen kannalta todella kriittistä aikaa - monia vaihtoehtoja, oma motivaatio, henkiset ja fyysiset muutokset, sosiaalinen paine ym.

Luistelussa (monessa muussakin lajissa) on kovin paljon harjoituksia, joten kokonaisrasitus on otettava huomioon. Tämän hetkinen "trendi" urheilun ympärillä on tuntunut olevan liikkumisen lisäämisen ja harjoitusmäärien kasvatuksen sisällä. Tutkimusten mukaan kuitenkin myös ääripäät lisääntyvät - on yhä enemmän todella heikon kuntotason omaavia ihmisiä ja sitten taas niitä, jotka menevät ihan rasituksen äärirajoilla. On siis haastavaa ottaa jokaisen urheilijan oma kokonaisrasitus huomioon ja suunnitella sitä kautta järkevää kokonaisuutta (koulu, perhe, muut harrastukset, lepo, ravinto ym.). Omalla kohdallani yläasteaikana rasitus meni yli - kaikkia suuria muutoksia henkisellä ja fyysisellä puolella ei otettu tarpeeksi huomioon ja silloin myös luistelun lopettaminen kävi mielessä - tämä on juuri sitä aikaa, kun "lopettamisen riski" suurenee. Pääsin aika nuorena maajoukkueeseen ja koin etten koskaan saanut myöskään sieltä tarvitsemaani tukea, ehkä en ollut tarpeeksi hyvä tai potentiaalinen? Koin aina olevani ulkopuolinen ja vähän niin kuin "yksin". Tähän varmasti liittyy myös oma introverttiuteni - mikä on toisaltaan myös asia minkä hyvän valmentajan tulisi ottaa huomioon. Tästä puhuttiin myös yhden opettajan kanssa viime lähijaksolla koulussa, ja nimenomaan oman lajini sisällä yhteenkuuluvuuden tunne on vähäisempää kuin monissa muissa lajeissa (yksi tärkeä osa urheilijaksi kasvussa). Tiedä sitten, mutta oman kokemukseni kautta meidän aikana maajoukkueessa oli painostava tunnelma ja moni sitä kommentoikin. Lisää rentoutta, prosessin ymmärtämistä ja yrityksen arvostamista. Mennään urheilija ja ihminen edellä - ei pelkästään teorian tai niin kuin "pitäisi" olla.

Urheilun ääripäitä

Näin olympialaisten aikaan on saanut taas todistaa urheilun ihanaa riemua, juhlaa ja ilon kyyneliä, mutta myös surua, pettymystä ja liikaa vihaisia kommentteja ja ajatuksia, varsinkin somessa. Mielestäni kilpa- ja huippu-urheilu ei ole saanut Suomessa tarpeeksi suurta (oikeaa!) ymmärrystä, paitsi tietenkin silloin kuin sitä menestystä ja mitaleita tulee. Urheilu ja varsinkin kilpaurheilu tuolla tasolla on äärimmäisen haastavaa ja välillä liiankin pienistä asioista kiinni. On selvää, että Suomessa urheilun taustat ovat haastavat, rahoitus on vielä pienissä jalkineissa, koulu- sekä seurajärjestelmä ym. Myöskin yhteiskunnan reagointi ja tuki urheiluun ja mm. huonoon menestykseen on usein surullista. Itse olisin ainakin pissat housussa, ennen kuin edes pääsisin kilpailemaan - pelkäisin ihmisten joukkolynkkaamista sen "pettymyksen" tullessa.

Urheilijoille se urheilu on heidän koko elämänsä. Sitä ei jätetä "työpaikalle" päivän loputtua vaan se seuraa mukana koko ajan, se ei ole edes osa sinua vaan kilpaurheillessa se on "minä".

On siis sanomattakin selvää, että urheilijat ovat tekemisessään mukana koko sielullaan. Pahojen sanojen ja kommenttien lukeminen ja kuuleminen ovat varmastikin kovia paikkoja kelle vaan, myöskin urheilijoille. Nostan hattua niille rohkeille urheilijoille, jotka arvostavat itseään tarpeeksi, jotta pystyvät jättämään tuollaiset kommentit taka-alalle (jos tuki ja taustat ovat kunnossa, tämä on helpompaa). Inhimilliselle ihmiselle on kuitenkin ihan tyypillistä, että haukkuminen satuttaa. Ymmärrän, että myös muut kanssaihmiset toivovat menestystä ja ovat myös pettyneitä jos jokin ei toimi. Urheilijat ovat kuitenkin tehneet kaiken voitavansa (myös heillä on odotuksia ja jos ne murtuvat on jo tilanne itsessään haastava), ja kulkeneet koko haastavan matkan, päässeet yli pettymyksistä ja silti taas koonneet itsensä ja yrittäneet uudelleen - jo tämä pitäisi olla onnittelemisen arvoista! Yritys on aina yritys ja osa prosessia. Voisiko menestys olla parempi jos menestymispaineita ei olisi niin suunnattomasti tai ainakin niin ettei mitalitta jääminen olisi niin vakavaa tai haukkujen arvoista?

Enemmän rakkautta ja vähemmän vihaa!

Nämä asiat eivät tietenkään poista faktoja siitä, että urheilun eri järjestelmiä täytyy kyseenalaistaa ja kehittää - tähän keskustelu ja faktojen kertominen ovat avaimia. Menestykseen ja urheilun tilaan vaikuttaa yhteiskunnassa lähes kaikki - ei pelkästään se viimeinen askel eli urheilijan suoritus ja menestyminen.

Törmäsin Mika Poutalan olympialaisissa tekemään videoon. Tämä pisti miettimään ja sisälsi ihania sanoja: https://youtu.be/yiUh_6VgEIw

<3: Olivia