Kirjoituksia luistelusta

Kirjoitelma luistelusta 15 vuotiaana:

Rakas harrastukseni

Tunnen kuinka sydämeni hakkaa. Kohta olisi minun vuoroni luistella jäälle. tehdä parhaani ja yrittää pitää ajatukset kasassa. Kuulen oman nimeni sanottavan ja luistelen jäälle, asetun alkuasentoon ja musiikki alkaa soida. Tästä hetkestä lähtien ajatukseni täytyy pysyä kasassa koko ohjelman ajan. Olen viimeisessä elementissä, musiikki loppuu, hyvä tunne valtaa kehoni - tätä rakastan taitoluistelussa, mutta siihen liittyy paljon muutakin.

Aloitin luistelun neljävuotiaana, kun äitini ja isäni veivät minut luistelukouluun. Rakastuin luisteluun välittömästi. Minut siirrettiin nopeasti kehitysryhmään ja siitä sitten kilparyhmiin. Ensimmäiset kilpailuni olivat, kun olin kuusivuotias ja ne jäivät hyvin mieleeni, koska voitin ne. Kilpailuja olen käynyt urani varrella monia, niin hyvällä kuin huonollakin menestyksellä. Kolmannen luokan lopussa pääsin nuorten lahjakkaiden luistelijoiden Projekti 2010 -ryhmään, jossa olin neljän vuoden ajan.

Nyt siis olen kohta 16-vuotias ja olen harrastanut luistelua noin 12 vuotta. Monet kysyvät, miten jaksan harjoitella niin paljon. Jaksan joskus hyvin ja joskus huonommin, mutta välillä olen todella väsynyt, kun harjoituksia on noin 12 kertaa viikossa ja koulusta saadut tehtävät pitää tehdä. Onnistumiset kilpailuissa ja harjoituksissa auttavat kuitenkin jaksamaan arjen keskellä. Epäonnistumisia ja huonoja päiviä tulee toki pakolla, mutta niistä on selvittävä ja jatkettava kohti uusia koitoksia.

Viime keväänä pääsin STLL:n maajoukkueeseen, jossa on noin 20 luistelijaa, miehet mukaan lukien. Olin todella iloinen, että minut valittiin maajoukkueeseen, ja se on antanut paljon motivaatiota harjoitteluun.

Luistelu on todella kallis harrastus. Sen takia vanhempani sanoivat joskus, että jos en harrasta luistelua tosissani ja kehity, luistelu loppuu, koska se on rahallisesti niin kallista. Onneksi en joutunut lopettamaan, koska olen kehittynyt paljon näiden viime vuosien aikana ja tajunnut, että haluan tätä todella.

Kilpailut ovat mielestäni mukavia, mutta jännitän kilpailuissa paljon ja joskus jopa aivan liikaa. Jännittämiseen olen saanut apua henkiseltä valmentajaltani, ja se on onneksi auttanut.

Luistelu on todella herkkä laji. Ohjelma kestää noin kolme minuutta suuntaan tai toiseen. Kun ohjelma loppuu, se on siinä eikä mitään voi enää korjata tai tehdä uudestaan. Luistelu on juuri sen takia vaikea harrastus, koska hyppyjen lähdöt ja ajatukset täytyy saada juuri kohdalleen.

Joulukuussa olin SM-junioreiden SM-kilpailuissa. Toinen ohjelmani onnistui hyvin ja toinen epäonnistui jonkin verran. Juuri ennen kilpailuja tulin kipeäksi ja minulle määrättiin antibioottikuuri. Se harmitti minua todella paljon, koska en voinut tehdä parastani puolikuntoisena. Jäällä kävin vain kaksi kertaa ennen kilpailua. Kokonaistuloksissa olin seitsemäs. Se harmitti, koska tiesin, että olisin pystynyt paljon parempaan. Kilpailun tuntemuksia kävin läpi monesti, jotta voisin saada kokemuksesta mahdollisimman paljon irti.

Toivon, että voisin tehdä rakastamaani asiaa vielä kauan, eikä minulle tulisi suurempia loukkaantumisia, ja että onnistuisin kilpailuissa. Toivon myös, että saan sponsoreita, jotta pystyisin täysipainoisesti kilpailemaan ja harjoittelemaan. Toivon tätä todella sydämeni pohjasta.

Muistan kuinka pettynyt olin tulokseeni SM-kilpailuissa. Olin lyhytohjelmassa muistaakseni kolmas tai neljäs, ja toivoin todella että olisin saanut mitalin. Tämä kausi oli minulle muutenkin rankka. En ehkä saanut tarvitsemaani tukea valmentajaltani - mitä olisin jännittämiseen sekä teini-iän muutoksiin tarvinnut. Muistan että elämäni todella oli aikalailla pelkkää luistelua ja siinä pienessä kuplassa elämistä. Jopa terveys meni useasti vasta toiseksi tärkeimmäksi asiaksi elämässä. Tämän ikäisenä koin myös ensimmäiset ylirasitustilan oireet ja ongelmat. Mielenkiintoista lukea 15-vuotiaan itseni ajatuksia.

Seuraava kirjoitus on mielestäni kirjoitettu 9.luokalla tai lukiossa:

Elämäni luistelijana

Lajini on taitoluistelu, ja olen harrastaunut sitä 13 vuotta. Kilpailen SM-seniorit -sarjassa, joka on korkein sarja taitoluistelussa. Viime kauden kuuluin naisten maajoukkueeseen, mutta tipahdin tälla kaudella pois kisanäyttöjen takia.

Harjoittelen noin 10 kertaa viikossa. Harjoituksiini kuuluu jäällä oloa sekä kuivalla harjoittelu, eli esim. juoksu, loikat yms. Välillä olen todella väsynyt, kun koulu ja tehtävät pitäisi myös hoitaa. Viime kausi oli minulle todella rankka. Olin paljon kipeänä, enkä oikein kunnolla tullut missään vaiheessa terveeksi ja sen takia kroppani alkoi oireilemaan. Jouduin pitämään muutamia kertoja lepoa, koska olin vain niin väsynyt. Myöskään paineet ja stressi eivät tuoneet helpotusta olooni. Olin päässyt maajoukkueeseen ja haluisin näyttää olevani hyvä.

Kilpailut ovat suuri osa taitoluistelua. Kilpailut ovat mielestäni mukavia, vaikka jännitänkin aika paljon. Kilpailuissa onnistuminen on myös tärkeää, koska se ei riitä, että osaa harjoituksissa. Tämä tuo lajiin paljon haastetta. Taitoluistelu on hyvin herkkä laji eli kaikki on niin pienestä kiinni. Pienenä en edes osannut jännittää kilpailuja. Nykyään ajattelen liikaa ennen kisaa ja siksi jännitän. Pitäisi yrittää pysyä tässä hetkessä. Onneksi olen saanut apua henkiseltä valmentajaltani.

Kilpailuissa laittaudutaan kauniiksi ja saa laittaa kauniin puvun päälle. Tämä saattaa antaa väärän kuvan lajista. Treenaamme kylmissä ja koleissa halleissa, kaadumme hyppyjä, myös loukkaantumiset ja rasitusvammat ovat vähän liiankin tuttuja tässä lajissa. Onneksi minulla ei ole ollut vähään aikaan mitään suurempia loukkaantumisia.

Lajiin kuuluu onnistumisia ja pettymyksiä. Onnistumisen tunne on aivan mahtava! Pettymyksistä nouseminen taas vaatii aikansa, mutta kyllä sieltä on aina tähänkin mennessä noustu. Kun on harjoitellut paljon, ja tähtää johonkin kisaan ja kisassa epäonnistuu, tunne ei ole kovinkaan mukava. Sillä hetkellä tuntuu, että maailma murenee alta. Onneksi tällaiset tunteet menevät nopeasti ohi.

Olen käynyt kilpailemassa myös ulkomailla. Ulkomaankilpailut ovat mielestäni todella kivoja! Saa nähdä maailmaa ja erilaisia kulttuureita. Pääsee näkemään kansainvälistä tasoa. Viime vuonna kävin Slovakiassa kilpailureissulla ja tänä vuonna Romaniassa. Molemmat matkat olivat mukavia ja antoivat hyvin kokemusta.

Kesäisin käyn paljon erilaisilla kesäleireillä. Lomaa ei siksi paljoakaan jää. Peruskuntokausi sijiottuu myös kesälle, joten lihaskunto- ja juoksuharjoituksia. 8.luokan keväällä olin Islannissa kaksi viikkoa luisteluleirillä. Se oli kiva kokemus. Maanakin Islanti oli eksoottinen.

Lajina taitoluistelu on hyvin kallis. Varusteet, kilpailut, valmennusmaksut, hotellit yms. pitää kaikki maksaa itse. Ja kaikki niistä ovat todella kalliita. Onneksi minulla on muutamia sponsoreita, sillä ilman niitä en voisi luistella. 

Tämä kausi on tähän mennessä mennyt ihan kohtalaisesti. Viime kisa oli tosin minulle kova pettymys, sillä harjoitukset ovat menneet hyvin. Seuraava kisani on SM-kilpailut Joensuussa joulukuussa. Olen jo nyt innoissani!

Olen saanut lajista paljon onnistumisen hetkiä, iloa, surua, pettymyksiä, järjestelmällisyyttä, itsekuria, mielen ja ajatusten kurissa pitoa. Olen saanut lajista myös kavereita, jotka ovat olleet tärkeitä elämäni aikana. Myös leirit ja kisamatkat ovat mukavia ja antoisia. Lajin takia olen päässyt myös ulkomaille, joka on mielestäni hienoa.

Vaikka välillä tuntuu, ettei jaksa tätä enää ollenkaan, niin aina se sisäinen palo tähän lajiin auttaa jaksamaan. Myös kaikki mitä tästä lajista saa, auttaa vaikeina hetkinä. Joskus väsyneinä aikoina mietin, miksi edes harrastan tätä, mutta en ole koskaan katunut luistelun aloitusta.

Niin kun ehkä huomaa, olen aina ollut aika tiedostava tekemisestäni sekä mm. rahasta. Sillon kun sitä ei paljoa ole niin se vain on osa sitä arkipäivää ja elämää. Kokonaisrasitus on jo tuolloin ollut ajoittain hieman liikaa.

Viimeisin kirjoitukseni eli "lopettamisen" julkistaminen edellisessä blogissani tänä vuonna:

"The hardest thing to do is letting go, not because you want to but because you have to."

Aloitin luistelun noin 4-5 vuoden iässä. Rakastuin lajiin täysin ja heti. Olin todella lahjakas, ja etenin nopeasti ryhmästä toiseen. Lapsena sitä vaan meni ja teki, miettimättä sen suurempia. Pystyi nauttimaan täysillä siitä vauhdin tuomasta tunteesta sekä hetkestä yleensäkin. Alun nopean kehityksen jälkeen alkoi murrosikä, ajattelutapa muuttui, vaatimukset muuttuivat, tekemisestä tuli koko ajan aina vähän vaikeampaa. Itkin usein jäällä. Minulta vaadittiin niin paljon enkä aina voinut ja pystynyt toteuttamaan omia enkä valmentajan odotuksia. Se harmitti, tilanne harmitti, kehittymättömyys harmitti. Minulta oli totuttu näkemään nopeaa kehitystä, nyt sitä ei tullutkaan.

Yläasteen aikana aloin kuitenkin kehittyä. Aika myöhään, mutta onneksi kehityin ja pääsin eteenpäin. Yläasteen puolessa välissä alkoivat myös ensimmäiset sairastelut. Myös mykoplasma suurella todennäköisyydellä ollut päällä juuri silloin, koska on myöhemmin mennyt negatiiviseksi. Silloin koin ensimmäisiä kertoja ahdistusta ja suurta väsymystä sekä turhautumista - myös pelkoa tilannetta ja oloa kohtaan. Jo silloin puskin kovaa vaikeuksia vastaan, ja tietenkin myös tyhmiä päätöksiä mm. kisoihin lähtemisiä kipeänä ym...

Yläasteen aikana kehityin kaikista eniten. Opin uusia hyppyjä ja sain sisällytettyä niitä ohjelmiin. Osasin paljon, mutta kisoissa onnistuminen oli aina se hankalin osuus. Ajattelin liikaa ja pelkäsin epäonnistumisia, ja siksi epäonnistuin. Yläasteella pääsin kuitenkin ensimmäistä kertaa maajoukkueeseen - en silti kokenut omaavani tarpeeksi hyvää itseluottamusta maajoukkuetasolle. Taidot kyllä riittivät, mutta tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen ja paljon huonompi kun muut. Puhuinkin aivan eri tavalla kun muut. Tämä aika oli vaikeaa, mutta myös palkitsevaa ja ihanaa.

"Some of us think holding on makes us strong, but sometimes it is letting go."

Sitten menin lukioon. Sain vihdoin suunnitella lukujärjestykseni jaksamisen ja treenien mukaan. Elämäni parasta aikaa. Silloin voin todella hyvin. Elämä oli jotenkin hyvässä tasapainossa. Koulua oli tarpeeksi muttei liikaa, näin ystäviä, sain viettää aikaa Eetun kanssa sekä toki myös perhe oli lähellä ja tukena. Tämän kaiken huomasi kehityksestä. Kehityin tosi paljon. Sain tehtyä kaikkia kolmoishyppyjä sekä niiden yhdistelmiä. Vaikka aika ajoin oli todella vaikeaa niin tälle ajalle sijoittuu kaikista paras kauteni, kun sijoituin naisten sm-kilpailuissa 4.sijalle. Tämä oli ensimmäisiä kisoja kun oikeasti sain ihan ok, kelpo suoritukset molempiin ohjelmiin, ja se näkyi myös pisteissä sekä suorituksessa. Ei lähelläkään täydellistä, mutta upea onnistuminen, josta olin suunnattoman onnellinen ja kiitollinen. Ja koen että se kisa oli elämäni kilpailu. Olin ollut koko kauden alusta asti kovassa kunnossa, sain harjoiteltua säännöllisesti ja juuri tarpeeksi kehittyäkseni - pysyin terveenä. Minulla oli jotenkin tosi hyvä meno koko sen kauden. Sain pidettyä ajatukset kasassa, ja tekemään sitä omaa juttua. Ei tarvinnut todistella, koska olin niin hyvässä kunnossa!

Tuon hienon kauden jälkeen aloin miettiä, että tarvitsisin jotakin enemmän harjoitteluuni ja valmennukseen. Olin ollut koko elämäni saman valmentajan opeissa, ja jotenkin vain tarvitsin jotain uutta mm. perusluistelutaitooni. Myös lopettaminen kävi mielessä, koska rahaa ei ollut. Äiti sai jollakin kävelylenkillä mieleensä, että voisin hakea Vierumäelle opiskelemaan ja näin mahdollistaisin urani jatkumisen. Tämä oli upea mahdollisuus, joten päätin hakea Vierumäelle. Tiesin että Vierumäellä olisi hyvä valmennus sekä olosuhteet ja toki ala mikä minua kiinnostaa. Vierumäelle pääsin kun pääsinkin opiskelemaan suuresta hakijajoukosta. En olisi voinut olla iloisempi, vaikka muutos pelottikin kovasti.

"And she finally gave up, dropped the fake smile as a tear ran down her cheek and she whispered to herself: I can't do this anymore."

Koulu alkoi seuraavana syksynä ja heti ensimmäisellä leirillä sairastuin ja siitä se sitten lähti. Pitkä pitkä pitkä putki sairasteluja. Koitin silti olla mukana tekemisessä. En halunnut heti jättäytyä pois tunneilta ja toisiin tutustumisista. Olisi kuitenkin pitänyt, koska ensimmäinen vuosi Vierulla sai kehoni sekä mieleni voimaan todella huonosti. Minulla oli niin kova paine ja halu kehittyä ja näyttää vieläkin parempaa, mutta sairastelut eivät antaneet periksi. Tulis siis alas kovaa ja korkealta ja sillä tiellä olin seuraavat lähes kolme vuotta. En päässyt pois sieltä suuresta kuopasta ja hurjasta sairasteluiden ja ongelmien kierteestä. Kehoni ei päässyt palautumaan missään vaiheessa vaan puskin ja puskin eteenpäin kohti niitä odotuksia ja paineita. Vaikka todellisuudessa olisi pitänyt levätä KUNNOLLA ja palautua ja antaa rauhaa. Ei leikisti vaan oikeasti. En edes tajunnut tilnateen vakavuutta ennen kun olin elänyt sen läpi. Mm. ensimmäisenä Vieruvuonna en nukkunut valehtelematta varmaan yhtäkään yötä hyvin vaan keho kävi kunnon kierroksilla koko ajan suuren kokonaisrasituksen takia. Vieru ympäristönä ei sopinut minulle, koska tuntui että olisi ollut vain koko ajan koulussa. Keho ei vaan osannut rauhoittua ja levätä. Toki Vieruaika on ollut myös hienoa ja kokemusrikasta, mutta luistelun kannalta kokonaisuudessaan aika suurta murhenäytelmää. Vaikka toki kehityin hurjasti vauhdissa, pirueteissa sekä askeltekniikassa niin eihän se kisoissa näkynyt huonon yleiskunnon takia.

Täytyy kuitenkin ihmetellä että kaikista ongelmista huolimatta, pääsin ja pystyin luistella jokaisissa sm-kilpailuissa. En kovinkaan hyvällä menestykseelä, mutta pienimuotoisia ihmeitä että pääsin edes sinne asti. Luistelu vaatii niin suuren määrän harjoittelua ja itsekuria. Ja on yksi maailman vaikempia taitolajeja. Siinä täytyy olla koko ajan pää mukana ja motivaatio korkealla. Viimeisimmät sm-kisat olivat piste tälle kaikelle. Voimat eivät vaan enää riittäneet enkä enää jaksanut taistella vastaan. Nyt olen niiden jälkeen vihdoin rauhoittunut ja antanut aikaa itselle miettiä tulevaa ja elämää kokonaisuudessaan. Ja olen tullut lopputulokseen etten enää koskaan halua voida niin huonosti. Haluan nauttia joka hetkestä ja olla omaitseni - energinen ja juuri sellainen kun haluan olla, ei missään urheilijan muotissa. Lopettamispäätös on siis kypsynyt jo pitkään. Ja tiesin sen jo tälle kaudelle lähdettäessä, että valmistumisen jälkeen uran jatkaminen olisi todella vaikeaa. Ja myös tämä toi oman mausteensa kaudelle... Vaikka päätös tuntuu pahalta, ja eilen sen kunnolla tehtyäni, tuntuu lähinnä raiskatulta ja olo on taas niin paska. Tästä kuitenkin pikkuhiljaa eteenpäin ja kasvattamaan itseäni uudelleen. Päätökseen liittyy myös paljon minusta johtumattomia asioita mm. raha ja olosuhteet. En haluaisi enää tehdä tätä melkeen ja sillein kun pystyy, vaan kunnolla ja täysillä ilman stressiä seuraavista maksuista, leiripaikoista, puvuista, luistimista, jopa ruuasta...

"Make yourself a priority once in a while. It is not selfish. It is necessary."

Olen aina elänyt vahvasti luistelulle ja tavoitteille. Kaikki päätökset on aina tehty luistelua ajatellen. Ja niin sen pitääkin olla, kun puhutaan huippu-urheilusta. Nyt on kuitenkin aika opetella olemaan armollisempi itselleen. Ja vaikka, suru, viha, pettymys ja tyhjyys ovat olleet vahvasti mielessä, suurimpana on kuitenkin se kiitollisuus, onni ja kaikki opit. Urani on opettanut niin paljon elämästä ja ahkeruudesta sekä myös periksiantamattomuudesta. En halua katua mitään tai jossittelu on aina jossittelua. Tämäkin ura olisi voinut mennä monella eri tavalla, mutta se kasvatti minusta sen ihmisen mitä nyt olen, ja se riittäköön. Uskon että minun vain piti kokea tämä matka ja kasvaa sen avulla ihmisenä. Kaikkia tunteita ei voi edes pukea sanoiksi tai lauseiksi, mutta olen vain niin suunnattoman kiitollinen. Luistelusta ja onnistumisista saatavaa tunnetta on vaikeaa saada mistään muualta, ja sitä jään kaipaamaan. Ja tietysti monia ihmisiä. Luistelu on ja tulee aina pysymään osana minua ja elämääni. Onhan se kuitenkin elämäni suurin rakkaus. Kaikki vaikeudet täytyy vain kääntää opiksi ja voimaksi. Yritän oppia ja olla parempi ihminen ja voida taas hyvin. Nyt tuntuu tosi rikkinäiseltä, ja nyt minun täytyy alkaa rakentamaan itseäni uudelleen. Elämässä on niin paljon asioita, joita haluan kokea. Joten nyt kohti uusia seikkailuja.

"Your peace is more important than driving yourseld crazy trying to understand why something happened the way it did. Let it go."

Tulevaisuudessa haluan kuitenkin ehdottomasti tehdä töitä luistelun parissa. Haluan jakaa kokemuksiani sekä kasvattaa tietouttani, ja korostaa nimenomaan sitä nautintoa. Ei elämä saa olla liian vakavaa! Ja oikeasti, nauttikaa siitä mitä teette. Ja olkaa kiitollisia sillon kun asiat ovat vielä mahdollisia, ei silloin kun se on jo liian myöhäistä.

Haluan kiittää kaikkia urani mahdollistajia, valmentija - upeista kokemuksista, suuresta tuesta sekä opeista, perhettä - aktiivisuudesta, tuesta ja rakkaudesta sekä myötäelämisestä niin hyvinä kun huonoinakin hetkinä, yhteistyökumppaneita - urani mahdollistamisesta, uskosta minuun myös vaikeina aikoina, Vierumäkeä - koulusta sekä hienoista harjoitusolosuhteista, Suomen Taitoluisteluliittoa, kaikkia ustäviä ja tsemppaajia - ihanista tsempeistä ja ymmärryksestä uran aikana. Suuri kiitos. Näin vaikeina hetkinä huomaa, ketkä oikeasti arvostavat ja auttavat.

"The sun is daily reminder that we too can rise again from the darkness, that we too can shine our own light."

Kiitos niin paljon.

Tässä kirjoituksessa on niin paljon tunnetta ja ajatuksia. Tästäkin mennyt vasta vähän yli puoli vuotta, mutta jo nyt elämäni on muuttunut melkein täysin. Olen edelleen tyytyväinen päätöksestäni - aikansa kutakin. Olen todella onnellinen tämän hetkisestä tilanteesta. Saan tehdä edelleen töitä oman lajini parissa, ja nimenomaan edistää niitä asioita, jotka ehkä omalla urannalin menivät heikommin. On se elämä ihmeellinen asia...

<3: Olivia