Kahden erityislapsen kanssa matkoilla ja joudut onnettomuuteen. Miten siitä selvitään?

Meidän unelmien loma Ras Al Khaimahissa sai yllättäen hurjan lopun. Olimme viettäneet viimeisen päivän uima-altailla ja rannalla, ja tarkoitus oli päivän päätteeksi käydä suihkussa ja lähteä sitten viereiseen ostoskeskukseen syömään ja tekemään viimeiset tuliaisostokset. Kaikki menikin siihen asti hyvin, kunnes olin nousemassa ammeesta, jossa oli suihkumme. Olin astumassa toisela jalalla ammeesta pois, kun toinen jalka ammeessa lähti alta ja sillä sekunnilla tiesin, että nyt ei hyvä seuraa. Lensin vauhdikkaassa kaaressa kylpyhuoneen laattalattialle ja totta kai otin oikealla kädellä vastaan. Hyvä niin, sillä muutoin olisin lyönyt pääni. Kipu kädessä oli kuitenkin niin valtava, että tuntui, että pian lähtee taju. Käsi oli vääntynyt outoon asentoon, luut törrötti ja yritin vain hengitellä. Vaan mitäs nyt? Minä makaan kylpyhuoneen lattialla kylmänhikisenä ja tytöt ovat huoneen puolella katsomassa netfilixiä. Ei auttanut muu kuin huutaa tytöt hakemaan apua. Sillä hetkellä nostin suuresti hattua rohkeille tytöilleni. He lähtivät reippaasti käytävään huutamaan "Help, help", vaikka olivat taatusti säikähdyksestä suunniltaan.

Se ei sitten ollutkaan mikään mieltä ylentävä kokemus, kun makasin luojan luomassa asussani kyljelläni kylpyhuoneen lattialla siivoojaan tullessa kyselemään, mikä on hätänä. Tuolla hetkellä en osannut kuitenkaan miettiä mitään muuta kuin että minun on pysyttävä tajuissani, jotta tytöistäni huolehditaan. Pian huone olikin täynnä hotellin henkilökuntaa johtajaa myöten ja ambulanssi oli hälytetty paikalle. Minulla oli suurin hätä tytöistäni, sillä he ovat vielä kovin pieniä, eivätkä osaa englantiakaan. Matkatoimiston työntekijä sanoi puhelimessa, että minun olisi otettava tytöt sairaalaan, mutta ambulanssin ensihoitajat sanoivat, ettei sairaalaan voi lapsia viedä, ei kukaan voi heidän perään katsoa. Samaa mieltä olin itsekin. Mitä jos joutuisinkin saman tien leikkaukseen, miten tytöt pärjäisivät paikallisessa sairaalassa keskenään? Minua ei siis voitu lähteä viemään sairaalaan ennen kuin tyttöjen tilanne olisi hoidettu.

Tällaisessa tilanteessa huomaa, miten tärkeää on yksin matkustaessa tutustua muihin samassa hotellissa asuviin suomalaisiin. Mekin olimme tutustuneet kahteen ihanaan suomalaiseen naiseen, joiden kanssa olimme juuri viettäneet päivän uima-altailla. Tutustuminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisin tiennyt heidän nimensä! Ehei, tiesin ainoastaan heidän lempinimensä, joista sitten yritin päätellä heidän nimiään. Hotellihenkilökunta kyseli, tiesinkö heidän kerroksen tai huoneen numeron. No en todellakaan! Mutta suureksi onneksemme henkilökunta sai selvitettyä, keistä oli kyse ja nämä ihanat enkelit riensivät avuksemme. Toinen jäi hotelliin tyttöjen seuraksi ja toinen lähti kanssani ambulanssilla sairaalaan.

Tyttöjen lisäksi minulla oli suuri huoli matkavakuutustiedoista. Matkavakuutus meillä toki oli, mutta en ollut huomannut kertoa tytöille, missä tosite siitä oli. Onneksi tytöt sen löysivät, ja niin sitten lähdimme sairaalaan, vain kopio passistani, matkavakuutustodistus ja puhelin mukanani. 

Kipu kädessä oli jotain sanoinkuvaamatonta. Sain jo hotellissa morfiinia ja koko matkan ajan hengittelin ilokaasua. Niissä kivuissa se tuntui kuitenkin siltä, kuin olisin hengitellyt pelkästään happea. 

Entäpä sitten Ras Al Khaimahin sairaala?  

Paikalle hälytetyllä ambulanssilla oli lupa viedä potilaat ainoastaan kunnalliseen sairaalaan, ja täytyy myöntää, että se oli jotankin aivan muuta kuin voisi kuvitella esimerkiksi Dubain luksuspilvenpiirtäjistä. Tuntui, kuin olisimme tulleet takaisin suoraan 40-luvulle! Siinä järkyttävissä kivuissa maatessa en alkuun juuri kiinnittänyt huomiota ympäristööni - ja taisin olla hiukan ilokaasupilvessäkin. Mutta tuntien kuluessa aloin enemmän katsoa ja kuulostella ympärilleni, ja täytyy myöntää, että alkoi hiukan jo pelottaakin. Olihan nyt kyse kuitenkin oikeasta kädestäni, ja tiesin, että huonolla alkuhoidolla voidaan saada suuriakin vahinkoja aikaiseksi.

Röntgenkuvista kävi ilmi, että ranteeni oli aika lailla murskana. Toinen luu oli aivan pirstaleinen, toinen poikki. Meillä oli kuitenkin tiedossa lento Suomeen juuri seuraavana päivänä, joten sain päättää, leikataanko käsi Ras Al Khaimahissa saman tien vai vasta Suomessa. Arvaatte varmasti, että valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Tosin hetken päästä, lääkärin ja hoitajien vetäessä ja painellessa luita paikoilleen, rukoilin, että olisin valinnut toisin. 

Niin vain luun palat saatiin paikoilleen, ja pääsin kipsin kanssa jo samana iltana takaisin hotellille. Seuraavana päivänä minut kärrättiin pyörätuolilla koneeseen, sillä vahvat lääkkeet saivat pään pyörimään. Suomessa menin heti seuraavana aamuna, vain neljä tuntia kotiin pääsymme jälkeen, omaan sairaalaan, jossa käsi kipsattiin uudelleen. Leikkausta ei vielä tehty, ja ensi viikolla saan kipsin pois kuuden viikon jälkeen. Nyt jännitän, tuleeko kädestäni vielä kunnon toimiva käsi.

Mitä tästä opimme?

Tämä onnettomuus näytti hyvin sen, että mitä vain saattaa tapahtua juuri silloin kun sitä vähiten odotat. Siispä matkavakuutus, ottakaa ihmeessä matkavakuutus matkalle lähtiessänne! Minun kohdallani vakuutus toimi todella hienosti, ja vakuutukseen kuulunut Sos internationalin lääkäri soitti minulle useaan otteeseen ja varmisti, että kättäni hoidetaan hyvin. 

Vaikka haluaisittekin nauttia matkalla vain omasta rauhasta, kannattaa silti luoda suhteita muihin suomalaisiin. Tämä kokemus opetti, että aina ne matkatoimistojen oppaat eivät riennäkään heti hätiin, joten en tiedä, mitä olisimme tehneet, jos emme olisi saaneet avuksemme kahta ihanaa suomalaista naista. Etenkin lasten kanssa matkustaessa tämä on tärkeää, vaikka teitä olisi kaksikin aikuista matkassa mukana, saatika jos olet yksin niin kuin minä olin. Jos se toinen aikuinen sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen, haluat ehkä lähteä hänen kanssaan mukaan sairaalaan varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin. Siinä tapauksessa tarvitset jonkun, joka pitää huolta lapsistasi. 

Niin tytöille kuin minulle tämä kokemus oli todella hurja. Luiden paikoilleen vetäminen sattui niin kovin, että en edes kaksosten synnytyksessä huutanut kuten tuolla huusin. Samalla koko ajan oli hätä tytöistäni. Olen kuitenkin tavattoman ylpeä heistä. Hätätilanteessakaan he eivät jääneet toimettomiksi, vaan lähtivät heti hakemaan apua. He jäivät nätisti lähes vieraan aikuisen seuraan, vaikka siinä vaiheessa emme vielä tienneet, pääsenkö edes yöksi kotiin. Toki meillä on nyt todella suuri puhelinlasku maksettavana, sillä tytöt soittivat pitkiä puheluita isille. Se ei kuitenkaan haittaa, pääasia, että tytöt saivat isiltä lohtua. Joka tapauksessa suurin oppimme oli, että me selviämme kaikesta. Voisi luulla, että en enää uskaltaisi lähteä tyttöjen kanssa kolmisin mihinkään. Päinvastoin. Nyt minulla on vahva tunne, että tuli mitä tuli, me kyllä selvitään. 

Odotan innolla, koska pääsen taas tyttöjen kanssa matkalle! Jospa seuraavalla kerralla selviäisimme ilman haavereita. Jos ei, niin niistäkin selvitään! Kunhan nyt ensin saan tämän käteni kuntoon. Ja vielä kerran Suuren Suuri Kiitos Sarppa ja Ellu avustanne matkallamme! <3