Kaikkeen tottuu

Toiselle kaksostytöistäme tuli aika leikkaukseen Helsingin Lastenklinikalle pääsiäisen alla, ja meidän pääsiäinen vierähtikin sairaalassa. Itse asiassa leikkaus oli sen verran suuri, ja on tuonut mukanaan niin paljon takapakkeja, että käyn jo yhdeksättä yötä nukkumaan sairaalahuoneen lattialle pienen tyttäreni viereen. 

Pääsiäinen mennä hurahti siis lähes huomaamatta, kipeän tyttöni vointia valvoessa. Tytölle tehtiin leikkaus, joka vaikeuttaa hänen syömistään, joten pääsiäismunatkin odottavat yhä avaamista. Mutta se ei haittaa, sillä päätimme alkaa odottaa jo vappua!

Se jaksaakin aina ihmetyttää, mistä lapset saavat positiivisuutensa ja voimansa. Pieni tyttöni on joutunut läpikäymään monia, monia operaatioita, ja tälläkin reissulla leikkaussali kutsui häntä kahdesti. Se ei kuitenkaan hänen mielialaansa vaikuttanut. Leikkaussaliin mennessään hän oli aina tilannut unilääkäriltä unimatkoja etelään, ja siinä oli unohtunut aina pelotkin! 

Monesti tuntuukin siltä, että nämä sairaalareissut ovat raskaampia äidille kuin tyttärelle. Kovalla patjalla sairaalasängyn vieressä lattialla, sydän huolesta sykkyrällään, ei ole ihan kaikkein mukavinta nukkua, etenkin kun laitteet piippailevat öisin ja hoitajat käyvät hoitamassa potilaitaan. Mutta tarpeeksi monta yötä kun nukkuu katkonaisesti, ei lopulta nuokaan seikat enää häiritse. Kaikkeen tottuu. Ihan yhtä lailla kun pieni tyttöni on tottunut jatkuviin verikokeisiin, ikäviin toimenpiteisiin ja kipuihin, minä olen jo tottunut kantamaan huolta, pelkäämään lapseni hengen puolesta ja valvomaan sairaalahuoneen lattialla. 

Tältä reissulta viemme kuitenkin mukanamme jotain, johon emme ole vielä tottuneet: mahalaukkuavanteen, johon letkutamme tytöllemme ruokaa. Pieni tokaluokkalaiseni ei ole vielä aivan sinut tuon mahassa roikkuvan ensiletkun kanssa, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, että siitäkin tulee vielä arkipäivää. Sillä niin se vaan on, kaikkeen tottuu.