Suuri päivä

Meillä elettiin viime sunnuntaina suurta juhlapäivää, kun rakas esikoisemme astui ripille. Tuo päivä toi monia tunteita pintaan, minussa, nuoren pojan äitinä. Ehkä suurin tunteista oli syvä kiitollisuus. Monelle nuorelle ripille pääseminen on itsestäänselvyys, eikä sitä sen kummemmin mietitä. Kaikille se ei sitä ole, eivätkä kaikki ole saaneet kulkea tietä kasteelta ripille kompastelematta suuriin ja pieniin kiviin, kävelemättä pitkääkin matkaa sysimustassa metsässä, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Toisille tie on ollut hyvinkin kivikkoinen, ja usko on ollut toisinaan koetuksella, pääsenkö koskaan perille. Niinpä on liikuttavaa nähdä, kun se oma nuori on pukeutunut valkoiseen albaan ja astelee alttarille ystäviensä ympäröivänä. Tähän pisteeseen on tultu, tämä päivä on tässä ja nyt - ja tästä alkaa tie kohti aikuisuutta.

Tie aikuisuuteen tarjoaa lähes kaikille nuorille ainakin jonkinlaisia mutkia ja kiviä, mutta tähän polkuun ne toki kuuluvatkin. Toivon, että oman nuoreni kohdalla mutkat olisivat hiukan suorempia, eikä kivetkään liian suuria yli käveltäviksi, jotta tämä pätkä elämänpolkua menisi edes hiukan helpommin kuin aiempi. Sen olen kuitenkin nähnyt, että ne mutkat ja kivenmurikatkin kasvattavat hyvin vahvaksi, enkä enää pelkää, kun esikoisemme pikkusisaret kulkevat samanlaista, toisinaan pimeääkin polkua. Perille pääsevät hekin, ja vielä tulee päivä, kun alttarille polvistuu kaksi siskosta, vieretysten. 

Toisinaan sitä ihmettelee, mihin kaikki vuodet oikein katoaa? Vastahan tämäkin nuori mies oli pieni vauva kastepuvussaan. Nyt jo mietitään tulevaisuuden ammattia, haaveillaan ajokortista ja omataan vahvoja omia mielipiteitä. Niin ne vaan vuodet menee eteenpäin, ihan huomaamatta. Siksi onkin niin tärkeää osata pysähtyä edes hetkeksi, kuunnella ja olla läsnä. 

Vielä kerran onnea meidän rakkaalle rippilapselle ja kaikille muillekin tänä kesänä ripille pääseville! Nauttikaa näistä päivistä!