Eräs pääsykoe ja sen vastaus somepäivityksinä

VAIHE 1: ENSIKOSKETUS

Olipa kerran yhdet hautajaiset ja niiden muistotilaisuus. Pappi sai taas kahvia juodakseen. Siinä se istui omaisten kanssa sitä ryystämässä, kun eräs omaisista kertoi suunnitteevansa pelejä Epanjassa. "Miten siisti ammatti!" pappi ajatteli ja mietti, että jos ei olisi pappi, olisi hyvin voinut valita tuon ammatin. Vaikka ei vastaavaa koulustusta varmaan edes järjestetty silloin, kun hän oli nuori... Papin ammatti oli ollut kutsumus lapsesta saakka. Mutta viime aikoina siitä oli tullut taakka, joka nakersi parisuhdetta, perhettä, harrastuksia ja elämäniloa, vaikka siinä edelleen olikin kaikki se ihana ja kauniskin. Pappi oli hyvä työssään, vaikka niin ei saa ääneen sanoa, mutta oli se. Hän vain kärsi siitä, että hänen oli jatkuvasti valittava perheen ja työn välillä ja se sai hänet tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi molemmissa rooleissaan, pappina ja perheenäitinä.

VAIHE 2: MAHDOLLISUUS

Auton radio oli päällä. Siellä mainostettiin XAMKin pelisuunnittelulinjaa. "Hei! Tuostahan oli vasta puhetta...", pappi ajatteli. Mielenkiinto heräsi. Hän päätti googlettaa asian myöhemmin. Mutta unohti sen heti, niin kuin niin kovin monta muutakin asiaa.

VAIHE 3: KYSEENALAINEN MOTIVAATIO

Miettikö kukaan, miksi mun isännälle joululahjaksi hankkimasta Tahkon lomasta ei koskaan tullut päivitystä? Se johtuu ihan siitä, että parisuhteen kannalta tuo reissu oli katastrofaalinen - ja vaikka paljosta voin katsoa peiliin, niin tämä oli kyllä yksinomaan isännän syytä tällä kertaa. Reissun jälkeen olin niin mittaa myöten täynnä parisuhdettani, työtäni ja ihan kaikkea muutakin, että ajattelin, että minua ei kiinnosta enää yhtään, mitä kukaan muu ajattelee - nyt tekisin ihan mitä lystään (tässä kohtaa paljastan, että edellä mainittu pappi olin minä). Ja villeintä, mitä keksin, oli hakea kouluun. Niinpä viikonloppureissusta väsyneenä aloin täyttää sähköistä hakemusta XAMKiin. Sivuilla kysyttiin kaikenlaista kummaa, kuten valmistumispäivämäärää... tämä tuotti minulle hieman ongelmia.

Kollegani Marjo ystävällisesti kaivoi minulle tiedon jostakin vanhasta opinto-oppaasta ja matka sai jatkua. (PS. Kulemma AMK-tutkintoon ei haeta yliopiston vaan lukion todistuksella, joten tämä vaivannäkö oli turhaa...)

VAIHE 4: KILPASISKO

Lepyin yllättävän pian isäntään riidan suuruuden huomioiden. Se ihmetytti minua, ja jopa vielä enemmän ystäviäni. Isäntä, joka suhtautui yllättävän positiivisesti mun kouluunhakutempaukseeni, oli mennyt paljastamaan mun äidille, että olen hakenut kouluun. Samassa yhteydessä äiti oli paljastanut, että mun sisko on hakenut samaan kouluun. Tästä iski minulle pieni paniikki. Siskohan oli juuri valmistunut englanninkielisestä opinahjosta (valmistujaisista täällä). Mun ei ole ihan vähään aikaan tarvinut puhua mitään kieliä, vaikka lahjakas niissä toki olenkin. Pelkäsin, että jos pääsykoe olisi haastattelu ja löisinkin ihan lukkoon tai alkaisin änkyttää. Sisko oli tottunut kommunikoimaan englanniksi viimeisten vuosien aikana. Siskolle kukaan ei kertonut vielä pitkään aikaan, että minäkin olin hakenut. Leikittelin ajatuksella, että ilmestyisin vain samoihin pääsykokeisiin. Äiti kai sen sitten kuitenkin jossakin vaiheessa paljasti.

VAIHE 5: KUTSU PÄÄSYKOKEESEEN

Eräänä päivänä saapui sähköpostiin kutsu pääsykokeisiin. Olin poistaa sen, koska se saapui todella epämääräisestä osoitteesta ja luulin sitä roskapostiksi. Onneksi avasin sen kuitenkin.

Kun selvisi, että pääsykokeisiin pitäisi varustautua värikynin ja paperein ahdistukset taisivat kääntyä ympäri. Sisko sai ihottumaa ja minä innostuin. Kielten lisäksi kuvaamataito kuului mun kymppehini lukion todistuksessa. Sisko sanoo osaavansa piirtää katkaravun. Taannoin jouduin ostamaan teinille lahjaksi sadan euron (!!!) värikynät. Päättelin, että niitä lainaamalla pärjäisin...

VAIHE 6: PÄÄSYKOEPÄIVÄ

Pääsykoeaamu alkoi ikävissä merkeissä, kun avasin kahvilaatikon...

Menimme siskon kanssa kimppakyydillä. Isin ja äidin autolla.

Minä olen hirveä hätähousu, joten olimme paikalla jo paljon ennen ilmoittautumisen alkamista. Ja ilmoittautumisen jälkeen meille jäi monta tuntia luppoaikaa.istua kahvilassa. Se oli sikäli hyvä, että kun kutsussa luki, että pääsykokeiden aikana saisi vapaasti liikkua ruokalaan tai kahville, se antoi virheellisen kuvan siitä, että siihen olisi ollut aikaa. Ei ollut. Joten hyvä, että kofeiinivarastot oli tankattu täyteen.

Koulu sijaitsee puolustusvoimien vanhalla kasarmilla ja minä viihdyin heti punatiilten keskellä.

Kohteessa...

Olihan sitä perinteisempää Kouvolaakin toki saatavilla...

Muita hakijoita katsellessa tuli sellainen olo, että erotuin joukosta. Monilla oli vihreät hiukset ja arveluttava henkilökohtainen hygienia. (Ja minä osoitan tässä kalkkismaisuuteni) Ehkä eniten erotuin siksi, että olisin melkein voinut olla muiden hakijoiden äiti. Ja hykertelin mielessäni tilanteelle, jossa aloittaisin koulun kaksikymppisten seassa. Mutta eihän sitä tapahtuisi...

Ilmoittautuessa näin, että nimilista oli monta sivua pienellä präntättyjä nimiä. Kysyin, olivatko nuo kaikki hakemassa samaan koulutusohjelmaan. "Joo, mutta tässä ovat vain ne, jotka tekevät kokeen täällä Suomessa. Osa tekee ulkomailla." Pitkä matikka ei kuulunut mun kymppeihin, itse asiassa se oli 6, mutta sen verran luulin ymmärtäväni tilastotieteitä, että jos kouluun otettaisiin 20 opiskelijaa, joista enintään 4 sellaisia, jotka eivät ole ensikertalaisia, listalla oli oltava taitavampia ihmisiä kuin minä!

Koetta varten jakauduttiin luokkahuoneisiin. Minä ja sisko pääsimme samaan huoneeseen. Olin raahannut kaiken maailman kynät ja vesivärit mukaan, asettelin ne kauniisti pulpetille, täytin vesiastiat ja sumutuspullot ja kertasin mielessäni niitä tekniikoita, jotka teini oli minulle opettanut. Oli jännittynyt ja odottava olo... Kunnes joku nosti kätensä ja kysyi: "Can I use my sketchbook as reference material?" Vaihdoimme siskon kanssa merkitseviä katseita, tämä ei tulisi päättymään hyvin!

Minulla ei edes ole luonnoskirjaa, minä piirrän mulkosilmäisiä eläimiä kokousmuistioiden marginaaleihin, en minä muulloin piirrä...

Kun kuoren avasi, tajusi, miten haastava koe olisi. En ollut ihan varma, että ymmärsin täysin paria kysymystä. Päättelin, mitä niillä ehkä haettiin. Oli suunniteltava peli, joka toimi kahden valinnaisen periaatteen mukaan. Minä taisin rastia ruudut "aika" ja "kuvioiden yhdistäminen". Pelille piti valita yksi annetuista ympäristöistä, joka rajoitti luovuutta ihan hirveästi. Miljööt olivat: lastentarha, supermarketti, lentokenttä ja eläintarha. Minun onneni on se, että yhteen noista mulkosilmäiset eläimet istuvat kuin nenä päähän! Niinpä selvisin pääsykokeista piirtelemällä samoja otuksia, kuin kokouksissa. Pelini sankari oli laiskanpullea Pandakarhu, joka tiirikoi eläintarhan lukkoja yhdistämällä kuvioita ennen ajan loppumista.

Ja ajan loppumisesta puheen ollen, minulta se oli loppua. Huomasin, että minulla oli mennyt suunnittelemiseen ja hahmottelemiseen melkein koko koeaika. Ehdin läiskiä vähän värikynää sinne tänne ennen kuin kuori piti palauttaa. Vesivärejä en ehtinyt käyttää lainkaan ja värikyniäkin vain korostamaan tiettyjä juttuja. Jätin kaksi minuuttia kelloon siltä varalta, että kuorta ei ehkä saisi enää palauttaa, kun kellon viisari näyttäisi tasaa.

Sisko oli kadonnut luokasta jo aikoja sitten. Olin ihan täpinöissäni, sillä mun aivot nauttivat kokeen tarjoamasta haasteesta aivan valtavasti. Ainoa negatiivinen asia, joka jäi mieleen, oli muiden aineiden tympeät opettajat, jotka kävivät välillä vaatimassa luokkahuonetta itselleen. Varsinkin huuhkaja, joka saapui ryhmineen paikalle juuri kun koe oli loppumassa. Sitä olisi toivonut vähän ymmärrystä tutor-oppilas-raukkoja kohtaan, jotka olivat valvomassa koetta. Jos pääsykoeaikaa on tasaan asti, niin luokka ei sillä sekunnilla tyhjene, jos kaikkien pitää korjata pois pensselinsä ja vesikuppinsa. Näille huutaminen ei varmaan edesauta tilannetta millään tapaa, kun he tuskin edes olivat vastuussa järjestelyistä...

Mitä laitetaan päälle, kun haetaan lukemaan pelisuunnittelua? - No tietysti Star Wars-paita...

Pääsykoe tuntui jo seikkailulta ja tunsin itseni onnelliseksi, kun olin saanut osallistua. Mutta realistina olin päätellyt, että siihen se jäisi.

VAIHE 7: #mixedfeelings

Oli työyhteisöpäivä Ristiniemessä. Kollega kysyi ruokajonossa, koska koulu ilmoittaisi pääsystä. Sanoin lukeneeni, että viimeistään heinäkuun loppupuolella. Mutta että en pidättelisi hengitystäni, koulu ilmoittaisi vain niille, jotka ovat päässeet sisälle. Kollega kysyi, eikö tuon sortin kouluun pitäisi jo osata ohjelmointia. Minä sopersin, että olin itse asiassa yläasteella aika haka ohjelmoimaan, harmi vaan, että koululla oli DOS-koneet ja kun Windows-koneet tulivat, oli kaikki oppimani muuttunut hyödyttömäksi. Kerroin kyllä pääsykokeen motivaatiokysymyksissäkin, että en tiennyt alasta mitään, mutta olin innokas ja nopea oppimaan. Ja luova.

Tuli seuraava päivä. Tarhan pihassa ennen taaperon hakua tarkistin jotakin sähköpostista ja silmäni osui postiin, josta bongasin sanat "congratulations" ja "xamk". Ensin ajattelin, että pääsin sisälle ja sydän hypähti kurkkuun. Sitten ajattelin, että onnittelevat jostain muusta varmaan. Onnea hyvästä yrityksestä? Luin viestin varmaan sata kertaa ennen kuin aloin uskoa, että olen päässyt sisälle. Odotan tosin vieläkin korjausta, jossa kerrotaan, että on tapahtunut virhe, eikä minua halutakaan opiskelemaan...

Ensimmäisenä lähti viesti äidille, sitten yhdelle ystävälle, joka sattui juuri laittamaan viestiä, kolmantena isänälle ja sitten - no tietysti someen!

Miä reagoin aika vahvasti kropalla kaikkeen, niinpä nytkin alkoi pyörryttää ja oksettaa ja vapisuttaa ja näkökenttä heitti. Piti keräillä itseni ennen kuin pystyin poistumaan tarhalta. Saati se tunne, kun piti esittää normaalia lasta hakiessa, kun teki mieli kiljua ja hyppiä. Minä en tosiaan ollut ajatellut raha-asioita tai virkavapaita, tai sitä jos tyttäreni pääsee hakemaansa taidelukioon, ajattelin, että ne ovat sitten sen ajan murhe, jos... Nyt ne olvat tämän ajan murhe!!!

Isäntä ei tietenkään voinut tulla kotiin, koska oli puolustusvoimien tarjoamalla metsäleirillä

Yht'äkkiä tietoisuuteen iskeytyi myös se, että olisin 40, kun valmistuisin. Kuka palkkaisi nelikymppisen pelisuunnittelijan? Ja minä olisin se outo vanha täti, jota kukaan ei haluaisi mukaan ryhmätöihin. Miten minusta yht'äkkiä tuli näin vanha?

Olin onnellinen siitä, että minut valittiin, pystyisinpä ottamaan paikan vastaan tai en. Rahakuviot ja mahdollinen teinin kouluunpääsy pitäisi selvittää... Teini menisi toki ykkössijalle.

VAIHE 8: Future Game Designer

No enkä miä jaksanut mitään odottaa tai selvittää. Aina on selvitty jotenkin, varmaan selvitään jatkossakin... Jos vaikka pankki antaisi maksaa pelkkiä korkoja lainoista vähän aikaa? Kun isäntä sanoi tähän, että joo-joo, onhan se hänenkin etunsa, että meillä on yhteiset viikonloput jatkossa (ja se onkin minusta kaikessa tässä ihan parasta! <3), niin painoin nappia, joka vastaanottaa opiskelupaikan. Vitsi sitä fiilistä!

Olen vieläkin kuin nousuhumalassa. Kaikki hymyilyttää ja työstressikin lakkasi kertalaakista. Tuskin maltan odottaa, että pääsen oppimaan uutta... ja viettämään viikonloppuja ja juhlapyhiä rakkaimpien kanssa. Ja jos sitä papintöihinkin saisi uutta intoa, kun pääsee välillä haistelemaan uusia tuulia...

Kiitos kaikille tsemppauksista ja kannustuksesta ja avusta ja neuvoista. Olette tärkeitä! <3

xoxo,

maailman onnellisin minä

 

PS. Pitääkö blogin nimi nyt muuttaa Gamedesignerilaksi?

PPS. Kuka olisi uskonut, että se kammottava Tahkon-reissukin kääntyi siunaukseksi?