Muistoja Porvoosta Porvoossa

Vein eilen illalla teinin Helsinkiin, tänään se aloittaa jo lukion, voitteko kuvitella! Teini jäi kaverille yöksi, oma soluasunto vapautuu vasta 1.9. Kaveri kertoi myös aloittavansa tyttövaltaisessa koulussa - niin kuin tuo meidän teinin kuvislukiokin on - ja puhe kääntyi vanhojen tansseihin. Kaveri kertoi, että kaikki pojat heillä oli jo varattu vanhojen tansseihin! Siis ennen koulun alkua!!! Tapahtuma, johon on pari vuotta aikaa? Minä pystyn suunnittelemaan elämääni pari päivää eteenpäin ja sävellän mennessäni, en olisi edes osannut ajatella vanhojen tansseja lukion alussa!

Sinne sitten jätin teinin. Kotimatkalla tunsin polttavaa tarvetta kääntyä Porvooseen - teinin synnyinkaupunkiin. Niinpä menin lempikahvilaani Porvoon Paahtimoon lattelle miettimään, miten 16 vuotta sitten oli kuuma kesä. Niin kuuma, että loppuraskaudesta jalkani olivat niin turvonneet, etten voinut käyttää lainkaan kenkiä vaan ainoastaan isäni koon 42 suihkusandaaleita. Sentään eksän koon 46 kanootteihin ei tarvinut kajota! Jos olisi vuosi 2001, 4 päivän päästä siitä hetkestä minä kävelisin 13 kilometriä Gammelbackasta Porvoon aluesairaalaan ja jäisin sille reissulle. Lasketun päivän ultrassa hoitaja olisi tehnyt painoarvion ja saanut tulokseksi 3850g, mutta sanonut sitten, että lapsi näyttää silmämääräisesti isommalta, eiköhän käynnistetä, sillä yli 4,5-kiloisia lapsia ei enää synnytettäisi alakautta. Ja kaksi päivää myöhemmin sain käsilleni maailman kauneimman otuksen. Painoarvio heitti sen verran, että oikeastaan vauvan ei olisi pitänyt tulla alakautta. Kiitti vaan aluesairaala!

Minä 16 vuotta sitten, äärimmäisen paksuna, juuri 20 täyttäneenä - vitsi, mikä palloposki! <3

Mihin katosi 16 vuotta, kun mun pikkuinen menee jo lukioon!?! Sitä minä mietin siemaillessa hämärtyvässä jokirannassa latteani...

Lempikahvilani Paahtimo seisoo Porvoon jokirannassa, illan tunnelma oli jotenkin sopivan maaginen muistoihin vaipumiselle...

Toinen ajatus, joka pälkähti Porvoossa mieleeni, oli oman koulun alkaminen. 17 vuotta sitten aloitin ammattikorkeakoulun nimenomaan Porvoossa. Ehdin lukea taloutta ja hallintoa vuoden ennen kuin tuo kyseinen teini syntyi, äitiysloman jälkeen menin sitten yliopistoon lukemaan teologiaa. Silloin amk oli vahinko. Olin luullut että luontaisella älyllä pääsee lukematta yliopistoon, olinhan selvinnyt yläasteesta ja lukiosta tekemättä läksyjä tai lukematta kokeisiin. No ihan niin se ei mene... Yhteishaussa oli pakko kuitenkin hakea (yliopistot eivät kuuluneet siihen) - ja niin päädyin Porvooseen.

Olin päättänyt, että ammattikorkeakoulussa en ystävystyisi keneenkään vaan keskittyisin opiskelemiseen. Ystävät olisivat häiriö. Ensimmäiset 4 kuukautta asuin Porvoossa yksin, kun eksä oli vielä armeijassa. Se onkin ainoa aika, jonka olen ikinä asunut yksin. Olisi aikaa opiskella... Mun suunnitelma ei kuitenkaan sikäli onnistunut, että fuksiaispäivään mennessä olin löytänyt Heidin, Heidi löysi Anskun ja jonkin ryhmätyön myötä Selvete liittyi seurueeseen. Ja meillä oli mahtava biletiimi koossa! Opin kuitenkin sen vuoden aikana tekemään pätevän työakemuksen ja CV:n. Ja käyttämään Exceliä. (Itse asiassa mua ärsyttää suunnattomasti, kun ihmiset väärinkäyttävät Exceliä. Se on taulukkolaskentaohjelma, sillä tehdään laskutoimituksia, jos haluat tehdä taulukon listattavista asioista, sitä varten on Word. Terkkuja seurakuntaan!)

Ja miksi mietin amk-opintojani. Noh... minähän olen aloittamassa uudet amk-opinnot parin viikon sisällä. Viime yönä näin jo painajaisia opintojen alusta (varmaankin juuri koska vietin illan niitä miettien). Unessa olin ensimmäisenä koulupäivänä monia tunteja myöhässä, kun lopulta pääsin paikalle ja ilmoittauduin, jouduin tavaaman sukunimeäni moneen kertaan ennen kuin se saatiin ylös, muut opiskelijat näyttivät melkein lapsilta, yksi oli pukeutunut kissaksi, tunsin oloni vanhaksi. Miten niin muka jännittää?

17 vuotta minua nuorempia, sitä he voivat olla. Minä olen se kumma vanha täti, jonka kanssa kukaan ei halua tehdä ryhmätöitä. Mietin, että olen ihan hirveän erilainen ihminen, kuin silloin 17 vuotta sitten. Mutta en yhtään sen kypsempi. Olen ihan yhtä naiivi ja lapsellinen kuin silloinkin. Mutta se silloinen tyttö ei kyllä tunnistaisi sitä naista, joksi olen kasvanut...

Lapsen pyöreys on kadonnut poskista ja siirtynyt keskivartalolle...

Olenkohan tekemässä kamalan virheen? Toisaalta olen ihan tosi innoissani opntojen alkamisesta... ehkä nyt käy ihan vahingossa niin, etten ystävysty keneenkään ja saan keskityttyä opintoihini...

En malttanut lähteä ihan heti kotiin, kun mieli oli täynnä kysymyksiä. Niinpä tein kävelykierroksen, ohi sen kirkon, jossa teini kastettiin, seurakuntatalon, jossa vietimme juhlia. Ohi Glûckaufin terassin, jonka edessä oltiin fuksiaispäivänä lähes alasti...

Raatihuoneen portailla lauloimme Ukko Nooaa fuksiaisissa ja soitimme ilmasoittimia... olenkohan jo liian vanha fuksiaisiin?

Sitten palasin kotiin, sen miehen luo, joka aina sanoo, että kaikki järjestyy kyllä jotenkin. Älä huoli, kaikki menee hyvin.

Onpahan jännittävä syksy!

xoxo,

minä