Oodi Tiuskalle

Lapsena haaveilin asuvani sellaisessa paratiisissa, kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset. No nytpä asun! Tässä oodi kotisaarelleni Tiutiselle!

Minä olen syntynyt Kotkassa ja muutamaa synkkää opiskeluvuotta lukuunottamatta asunut koko ajan täällä. Silti minulle selvisi vasta parikymppisenä, että Kotkaan kuuluu pieni paratiisi nimeltä Tiutinen. Olin kesätöissä Kotkan seurakunnalla ja erään konfirmaation jälkeen heitimme yhden isosista kotiinsa Tiutiseen. En ikinä unohda, miltä Hallan ja Tiutisen välinen pengertie näytti, kun sen näki ensimmäistä kertaa! Meri kimalteli uskomattoman sinisenä kesän vihreyttä vasten ja rannassa uiskenteli valkoisia joutsenia. Kappale kauneinta Suomea, päättelin välittömästi.

En silti ajatellut koskaan muuttavani Tiutiseen. Ajatus omakotitalossa asumisesta kuulosti minusta työläältä. Minä olin kaupunkilaistyttö, kuuluin keskustaan, missä kaikki on kävelymatkan päässä! Sitä paitsi, ei minulla ikinä olisi varaa asua Tiutisessa... Saariston lapset oli kaukainen unelma.

Kun aloimme odottaa taaperoa, tämä nykyinen isäntä alkoi ahdistua kerrostalossa, seinät kaatuivat päälle, tilaa piti saada. En ymmärrä mihin, mutta kun vaan piti. Hän alkoi katsella taloja, minusta aivan liian korkeasta hintaluokasta. Minä katsoin niitä halvimpia ja toivoin, etteivät olisi ihan purkukuntoisia. Meille oli kerrostaloon tulossa putkiremontti. Ajattelin, ettei sitä kukaan ostaisi, haaveilkoon vaan, mokoma. Minä en uskonut, että mitään oikeasti tapahtuisi. Sitten tuli vastaan myynti-ilmoitus talosta Tiutisessa. Minä muistin rakkauteni sitä pengertietä kohtaan. Isäntä innostui lauseesta: "Tarjoa osaketta vaihdossa". Ja niinhän siinä sitten kävi, että parissa viikossa olimme ostaneet talon.

Vaikka minua ei lainkaan innostanut muuttaa pois keskustasta, niin nyt minua ei saa täältä saaresta kyllä lähtemään enää mihinkään. Olen asettunut paratiisiin. Lapset saavat raahata minut kiljuen ja potkien vanhainkotiin sitten joskus, jos en putoa suorilta jaloilta!

Miksi? Kiva, kun kysyit! Here's why:

Tiutisessa on paljon vanhoja puutaloja ja nyt uudempiakin. Harmillisesti tänne on saanut rakentaa myös muutaman ei-puusta-tehdyn asumuksen. Ne vähän pilaavat maisemaa. Niitä on tässä meidän tiellä...Minä pidän puutaloista! Siitä tulee se saariston lapset fiilis. Erityisesti pidän mansardikattoisista puutaloista. Niitäkin on täällä aika paljon. Harmillisesti ei meidän talossa kuitenkaan.,,

Sodan aikaan Tiutinen oli kai Euroopan tiheimmin asuttu saari. Nyt on vähän väljempää. Silloin talot olivat vieri vieressä. Meidänkin vaatimattomalla tontilla oli silloin peräti 5 taloa! Ja eläimet laidunsivat siellä välissä. Pappina sitä kuulee kaikenlaisia tarinoita... Tiutinen myös kärsi suurimpia tuhoja sodassa. Meriteitse tästä on matkaa Kotkansaarelle (=keskusta) n. 500 metriä (autolla 18 kilometriä). Kun pommikoneet lähestyivät, keskustasta sammutettin valot ja ne sytytettiin Tiutisessa. Niin pommikoneet luulivat pommittavansa keskustaa, vaikka tuhosivat pientä kalastajakylää sen kupeessa. Tiutinen uhrattiin Kotkan puolesta.

Kauniita yksityiskohtia löytyisi monista taloista, aivan erityisen ihastunut olen erään suuren talon jugend-ikkunoihin. Mutta oletan, että toisten ikkunoita ei saa kuvata. Toivottavasti nämä epämääräiset kuvat eivät loukkaa kenenkään yksityisyyttä...

Meidän talomme sijaitsee keskellä saarta, rantatonteille ei näillä palkoilla ole asiaa. Mutta muutaman sadan metrin säteellä meri tulee vastaan joka suunnassa.

Ehkä hauskinta ikinä on meidän saareen hiekkaranta, vähän niin kuin Kreikassa olisi! Legenda nimittäin kertoo, että yhdelle tutulle tehtaalle, jossa olen itsekin sattanut joskus olla töissä, tuli puhallushiekaksi kreikkalaista merenpohjahiekkaa. Sen raekoko oli kuitenkin väärä, joten koko kuorma määrättiin toimitettavaksi kaatopaikalle. Onko sillä niin väliä, mikä paikka se on, mihin ne kaadetaan?

Kun muutimme, kylällä oli vielä toimiva koulu. Syytän vähän itseäni siitä, että se lakkautettiin. Tästä meidän talosta nimittäin muutti pois 9-henkinen perhe - ja minulla oli tuoda vain kaksi lasta tilalle. En tiedä, oliko koulun lakkauttamisessa mitään järkeä. Nyt lapset joudutaan kuskaamaan bussilla toisaalle. Matka on liian pitkä ja vaaralllinen kävellen. Jalkakäytävää kun Tiutiseen johtavalla pengertiellä ei ole. Mittavia säästöjä koulun lakkauttamisesta tuskin on tullut!

Vaikka meillä ei ole enää koulua, niin meillä on VPK. Ja työväentalo. Työväentalolla on iltaisin kioski ja kahvio, jossa voi tavata naapureita. Kylällä järjestetään kaikenlaisia tapahtumia, viimeksi tällaista:

Siitä itse pengertiestä, joka sai minut rakastumaan Tiuskaan... kun muutimme tänne, rukoilin, että en koskaan kyllästyisi siihen maisemaan, joka tieltä avautuu. Enkä ainakaan vielä ole kyllästynyt, se on upea ihan mihin vuodenaikaan tahansa. Katsokaa vaikka näitä postikorttimaisia kuvia alkuvuodelta, kun meri alkoi jäätymään. Sumu liikkui veden pinnalla ja jäätymisen saattoi nähdä. Ikävä kyllä kuvat eivät ihan tee oikeutta ilmiölle...

Mutta jos palataan lopuksi vielä vähän keväisempiin tunnelmiin... katsokaapa, mitä bongasin tänään saarta kiertäessä!

Tulee se kevät sittenkin.. Ja vuodenajasta riippumatta täällä on vaan ihanaa olla ja asua!

xoxo,

minä, Saariston lapsi, sittenkin