Pingviini nro.53 ja muita sattumuksia Luisenparkissa

Ongelma nimeltä editointi... Luisenpark on niin superihana paikka, että en millään saa kaikkea hehkutusta ja kuvia mahtumaan yhteen postaukseen. Näitä tulee siis kaksi.

Mikä ihme on Luisenpark? No se on puisto, mutta ei pelkästään puisto. Se on päivän täydeltä hymyä. Se on paikka, johon voi mennä vaikka piknikille tai lukemaan kirjaa kauniiden kukkien keskelle. Se on paikka, jonne voi viedä lapset leikkimään tai pelailemaan tai rapsuttelemaan ja ihmettelemään eläimiä... Se on ihan parhautta! Harmi, että se on niin kaukana...

Mutta jos jostain syystä satutte Mannheimiin, menkää sinne! Sisäänpääsy oli aikuisilta 6 euroa, taapero tuli ilmaiseksi sisään. Se on pieni hinta kaikesta siitä, mitä päivän aikana näkee ja kokee...

Edellisenä päivänä oli käyty vähän Primarkissa shoppailemassa taaperolle ja isännälle, teini piti huolen itsestään. Taaperosta kuoriutui miniteini, kun uusista vaatteista löytyi Luisenparkin reissua varten tällainen asukokonaisuus.
Tässä me ollaan matkalla ratikalta Luisenparkiin. Katsokaa, miten vihreä Neckar-joen törmä oli jo pari viikkoa sitten! Arvatkaapa, masensiko palata harmaaseen Suomeen!
Viime käynnillä kuvittelin, että TV-torni on puiston sisässä mutta se onkin juuri aidan takana.
Näkymää portilta...
Aamupäivästä oltiin kolmestaan liikkeellä mun äidin ja taaperon kanssa, kun sisko ja miesväki tyhjensivät siskon kämppää ja teini jäi hotellille yrittämään epätoivoisesti palauttaa äidinkielen esitelmää...

Luisenparkissa on lintutaloja, jotka nyt olivat enimmäkseen kiinni jonkun tautivaaran takia, kasvihuoneita, matelijatalo, akvaariohuone, perhoshuone, kotieläimiä...

Ihan näin pitkällä kevät ei Saksassakaan ollut, että banaanit kasvaisivat, vaan nämä kuvat ovat sisätiloista...
Löydettiin Nemo... ja Dori!

Taaperoa ensin pelotti mennä perhostaloon, kun sinne kuljettiin monen oven ja verhon läpi, etteivät perhoset pääse karkaamaan. Mutta kun pääsimme sisälle, tyttöä ei olisi saanut sieltä pois millään. Kamera ei mitenkään voi tallentaa sitä huumaa, kun satoja perhosia lentelee vapaana pääsi ympärillä! Lepattavista perhosista ei oikein saanut räpsäistyä kuvaa. Paikoillaan viihtyviä yritin kuvata. Kaikista kauneinta sinisiipistä suurta perhosta en saanut millään kuvattua. Se suhahteli menemään sellaisella vauhdilla, että olin aina myöhässä. Yritin seurailla niitä, mutta en nähnyt niiden koskaan laskeutuvan, paitsi kerran, taaperon takille, mutta siinäkään se ei levittänyt siipiään, joten en saanut sen kaunista väriä tallentumaan muistoksi kuin kaistaleen.

Ei kun hei... just tajusin, että tuo "silmäperhonen", joka nojailee puuhun, on tuo sama sinisiipinen perhonen! Olihan niitä sitten laskeutuneena siellä, se vaan piilottaa siivet. Tavallaan ymmärrän, sillä sillä on petojen silmään aika silmiinpistävä väritys!

Ennen kuin tulimme puistoon, sisko oli kertonut, että Luisenpark oli ollut aiemmin otsikoissa, sillä sieltä oli kadonnut pingviini. Se löytyi myöhemmin raadeltuna parkkipaikalta. Aluksi oli epäilty jonkun ihmisen siepanneen sen, mutta raatelujäljet viittasivat jonkin sortin petoeläimeen. Taapero oli kuunnellut tarinan tarkkaan ja kun pääsimme pingviinialtaalle, hän alkoi tivaamaan: "Kuka pingviini kuoli?" Tusinan kysymyksen jälkeen en enää jaksanut vastata "En tiedä!", joten sanoin sen sijaan "En tiedä... Frank?" Se kelpasi taaperolle vastaukseksi.

Myöhemmin selvisi, että kadonneen pingviinin nimi oli nro.53. Sillä oli muistopatsas, johon ihmiset olivat tuoneet kynttilöitä ja lapset piirustuksia pingviineistä. Melko kornia minusta, jossain kuolee ihmisiäkin ihan turhaan... mutta hei, varmaan 53 on kynttilänsä ansainnut!

RIP nro. 53

Tämä asia jäi junnaamaan taapero päähän. Niinpä ratikkamatkalla pois puistosta käytiin seuraavanlainen keskustelu:
Taapero: "Kuka pingviini kuoli?"
Minä: "53" (Taapero näyttää hieman närkästyneeltä ja kääntyy vaarin puoleen.)
Taapero: "Kuka pingviini kuoli?"
Vaari: "53" (Taaperon otsa kääntyy yhä syvempään ruttuun ja hän etsii vastausta mummilta.)
Taapero: "Kuka pingviini kuoli?"
Mummi: "53"
Taapero kivahtaa kiukkuisesti: "Ei se!"
Mummi: "Ai Frank?"
Taapero: "Joo se" (Tyttö hymyilee aurinkoisesti ja siirtyy tuijottamaan ulos ikkunasta)

Lisää lintuja kohtasmme leikkipaikalla. Siellä tepasteli kattohaikara, joka ei ollut meistä moksiskaan. Minun pääni yllä lensi jossakin vaiheessa kunniakierroksen yksi haikara. Mietti varmaan, että tuolle akalle en ainakaan jätä vauvaa. Story of my life! Onneksi mulla laatu on korvannut määrän, kun on kaksi huippuyksilöä lapsina.

Oi jos meillä olisi tuollainen puisto, olisin siellä joka päivä! Kirjoittelen myöhemmin lisää Luisenparkista. Mutta tschüß nyt!

xoxo,

minä