Raskauden aikainen masennus

Kukaan ei tiedä, miten odotettu ja toivottu tämä lapsi on! Miten monet itkut sekundäärisen lapsettomuuden takia on itketty. Tai millaiset arvet toistuvat varhaiset keskenmenot jättivät. Tämä raskaus alkoi myrskyisissä merkeissä, kun odotetulta pienokaiselta löytyikin niskaturvotusta. Pelättiin pahinta ja toivottiin parasta, oikeastaan luotettiin parhaaseen. (Alkuraskauden tunnelmia täällä, täällä ja täällä

Kun seuraavissa ultrissa pikku-ukolla oli kaikki hyvin, kromosomit epäilyistä huolimatta terveet ja niskaturvotuskin poissa, niin eikö minun pitäisi olla onneni kukkoilla? Nauttia raskaudesta ja odottaa innolla tulevaa kohtaamista? Miksi minä sitten olen masentunut ja alakuloinen? Miksi vauvavalmistelut ovat puolitiessä, eivätkä toisinaan kiinnosta minua lainkaan? Minä en osaa vastata...

Väsymys

Kaikki alkoi varmaan fyysisestä väsymyksestä. Olen ihan koko raskauden ajan tuntenut itseni aivan tolkuttoman väsyneeksi. Arvelin sen johtuvan siitä, että hemoglobiini laski kuukaudessa 146:sta 107:ään. Nyt hemoglobiini on kuitenkin yli 120, eikä väsymys vaan hellitä. Jaksan tehdä jotain pari tuntia päivässä, useamman asian hoitaminen saattaa tehdä minut niin väsyneeksi, että seuraavana päivänä jaksan vain nukkua. Helle on myötävaikuttanut väsymykseeni. En edes halua nousta sängystä, koska kuumuus tekee minut niin huonovointiseksi, ettei mistään tule mitään. Minä en ole ikinä pitänyt lämmöstä. Jos minä valitsen lomakohteen, se ei ole mikään rantaloma vaan kulttuurikohde. Olen vaan toivonut, että nämä päivät menisivät mahdollisimman nopeasti ohi ja rakas syksy saapuisi pian!

Väsyneenä teen virheitä ja unohdan asioita. Unohdin, että teinin syntymäpäiväkakulle piti kutsua sukulaisetkin. Onneksi sisko paikkasi tilanteen muistuttamalla. Edellinen päivä on ihan riittävä varoitusaika? Eilen illalla tajusin, että olen unohtanut hakea minkäänlaisia äitiysavustuksia. Arvatkaapa, tuliko uni illalla? Kelan sivuilla sanotaan, että hae äitiysraha viimeistään 2 kk ennen laskettua aikaa. Kivasti jäi vielä viikko aikaa. Äitiysavustusta (-pakkaus tai -raha) olisi näköjään voinut hakea jo, kun raskaus on kestänyt viisi kuukautta. Hups! Töissäkin olen mokaillut ihan huolella ja muut ovat joutuneet paikkailemaan virheitäni... Iltaisin mielessä alkavat pyörimään kaikki ne asiat, joissa olen mokannut ja jotka olen hoitanut huonosti. Saan ahdistuskohtauksia eikä uni tule.

Viimeinen viikko töissä ennen sairaslomalle jäämistä oli niin täynnä töitä, että jaksaminen oli kortilla. Ja kun iltaisin stressasin sitä, miten selviydyn seuraavasta päivästä, en taaskaan saanut unta ja väsymys vaan kertaantui. 

Itsetuntokriisi

Yksi iso vaikuttava tekijä on itsetunto, joka mulla tällä hetkellä on aivan nollassa. En ole sinut kasvaneen vartaloni kanssa. En halua nähdä kokovartalopeiliä tai heijastustani kaupan ikkunoista. Tuntuu epäreilulta, että keräsin taas alkuraskaudesta melkein 20 kiloa, vaikka olen rajoittanut muutamaa lomareissua ja vappua lukuun ottamatta hiilihydraatit ihan minimiin. Kun muut syövät herkkuja, minä passaan. Silti minusta on tullut valtava. Raskausoppaat, joissa kerrotaan, paljonko painoa keskimäärin tässä kohtaa olisi pitänyt tulla, eivät lainkaan paranna oloani. Mahdun tasan yksiin papinvaatteisiin, eivätkä ne ole erityisen pukevat.

En tunne itseäni lainkaan viehättäväksi tai millään tapaa arvokkaaksi. Ja kun siihen lisää sen, etten tunnu suoriutuvan edes yksinkertaisista askareista, on itsetuntokriisi valmis. En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä, ei se ainakaan meidän isännästä ole lähtöisin... se jaksaa rakastaa ihan samalla tavalla, kuin ennenkin. Onneksi, sillä minä tunnun tarvitsevan ihan valtavasti vakuuttelua siitä, että olen rakkauden arvoinen. Ahdistaa vaan se, millainen rasite olen perheelleni. Isäntä saa jatkuvasti olla kuivaamassa kyyneleitäni ja yrittämässä piristää. Onneksi on yhteinen huumori. Vaikka joskus olen niin maassa, etten muista nauraa. Napero piirsi minusta kuvan, jossa olen kulmat kurtussa ja sanoi, että äiti näyttää aina vihaiselta. Ihan liian usein olen sanonut viime aikoina: "Äiti ei nyt jaksa."

"Äiti näyttää aina vihaiselta"

Henkiset ja fyysiset kivut

Välillä minua itkettää ilman että osaan selittää sitä. Ennen kesälomaa olin yhtenä aamuna menossa töihin. Mutta minua alkoi autossa itkettää niin, etten vaan voinut mennä toimistolle. Ajoin auton Susikoskelle ja itkin neljä tuntia siellä, kunnes oli aivan pakko mennä valmistelemaan päivän työt. Sain puheet kirjoitettua mutta sitten alkoivat aivan kamalat vatsakivut (tai oikeastaan ne olivat alkaneet jo Susikoskella mutta pahenivat iltaa kohden). Soitin synnärille, mutta sieltä sanottiin, ettei ole mitään syytä epäillä, että ne liittyvät raskauteen... ja sitä paitsi sinne kuulemma mennään neuvolan lähetteellä. Neuvolasta ei ketään saisi kiinni iltapäivästä, sen tiesin. Joten varasin ajan työterveyteen. Ajattelin kuolevani kipuihin ja pelkäsin vauvan puolesta. Työterveyslääkäri ei edes koskenut minuun tai tutkinut mitään. Ottanut kokeita tai kysellyt tarkemmin. Määräsi kaksi päivää sairaslomaa, koska "vauva varmaan nyt vain fyysisesti painaa elimiä". Tiesin, että se ei millään selittäisi noin kovia kipuja. Yritin samalla avautua jaksamisestani, mutta siihen vaivaan sain nenäliinan. Kiitos käynnistä, seuraava!

Kivut menivät sillä erää ohi mutta palasivat loman jälkeen kahta kovempina. Nyt googlettelin vastauksen itse ja kävin varmistamassa asian keskussairaalassa: sappikivet! Aivan käsittämätön kipu, mutta ei onneksi sittenkään vauvalle vaarallinen. Plussana se, että nyt tiesin, mistä kivut johtuivat, miinuksena se, että niille ei voi raskausaikana tehdä mitään.  Käskettiin vain jättää rasvainen ruoka, mausteinen ruoka, paistettu ruoka, grillattu ruoka, paprika, sipuli, kurkku, kananmuna, kaalit...

Koska raskausdiabeteksen ja hillittömän lihoamisen takia jo välttelen hiilihydraatteja, niin tuo lista aika lailla käsittää kaikki ne ruoka-aineet joita olen syönyt. Onneksi en enää tänä kesänä ole menossa riparille, en olisi halunnut lähettää leirikeskuksen keittiöön listaa, joka sulkee pois kaiken. Sanomattakin selvää, että olin todella itkuinen ja masentunut palatessani keskussairaalasta, vaikka homma siellä toimi poikkeuksellisen nopeasti ja sain aivan ihanan hoitajan ja lääkärin vaivaani ihmettelemään. Mutta mitä miä nyt enää voin syödä? Turkkilaista jogurttia? Vettä?

Fyysisiin kipuihin voi lisätä vielä vaivoista noloimman: suonikohjut alapäässä. Sängystä nouseminen ei innosta siksikään, että se sattuu ihan saakelisti. Itse asiassa kaikki liikkuminen sattuu ihan saakelisti. Jos jalat levittää liian kauas toisistaan, sattuu. Jos jalat laittaa yhteen, sattuu. Siksi vaapun kävellessä kuin ankka. Joku kirjoitti nettipalstalla, että alapään suonikohjujen takia hän ei voi ajatellakaan seksiä, Eivät nuo siihen vaikuta kuin myönteisesti, paikat tuntuvat tiukemmilta, hahahaa! Rujon näköisethän nuo kyllä ovat, mutta onneksi ei itse tarvi niitä katsella. Lohduttaudun sillä, että ne katoavat itsestään synnytyksen jälkeen. Mutta liikuntaa haluaisin harrastaa...

Taloudellinen ahdinko

Se kuumuus, joka vei hermot ja sai minut itkemään, sai lopulta isännän tilaamaan ilmalämpöpumpun. Laskimme, että siihen meillä on varaa, kun isäntä sai reippaat leiripäivärahat. Kas vain, joku muukin oli keksinyt tilata ilmalämpöpumpun ja toimittajalla on varasto loppu. Ilmalämpöpumppu ei siis saavu helpottamaan helteitä, mutta 2660 euroa seisoo tilillä, sillä sopimus on tehty ja massia pitää löytyä, kun pumppu viimein saapuu.

Ja sitten alkoi tapahtua... Ensin hajosi toinen auto, sitten pyykinpesukone. Autoon isäntä tilasi uuden laakerin ja aikoi vaihtaa sen itse. Auto seisoo puoleksi purettuna pihassa, mutta siellä on joku mutteri, jota isäntä ei saa irti, joten homma jäi väliaikaisesti siihen. Gigantissa oli niin hyvä myyjä, että möi meille pesukoneen lisäksi myös kuivausrummun. Uusi kuivausrumpu avattiin pakkauksesta ja todettiin rikkinäiseksi. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa! Onneksi haitta oli vain kosmeettinen, joten hyväksyimme Gigantin hyvityksen siitä, niin laitetta ei tarvinut raahata takaisin kauppaan. Kuivausrummun puolesta on kyllä sanottava, että se helpottaa pyykkirumbaa huomattavasti! Ja isompi pesukone nopeuttaa myös pyykkikaaoksen setvimistä.

Sitten hajosi isännän nilkka. Ja koska isäntä puolestaan ei saanut KOKSista minkäänliasta palvelua, vaan lähetettiin röntgenkuvan jälkeen kotiin ilman sairaslomaa tai hoito-ohjeita, oli mentävä yksityiselle. Ihanan halpaa! Sieltä magneettikuvaan ja taas lääkärille. Rahaa paloi.

Ja kun siihen lisätään, että isäntä nilkutti pari viikkoa kepeillä, mikä tarkoitti, että väsyneen minun piti hoitaa kaikki kotityöt, niin pommi alkoi olla valmis. Väsymys, rahattomuus, vitutus...  Ja rikkinäinen auto seisoo edelleen pihassa, koska eihän sitä rikkinäisellä jalalla voi korjata.

Ai niin, ja vauvantavarathan ovat kokonaan vielä hankkimatta! Ei ole istuinta autoon, ei ole sänkyä, omaa huonetta, vaunuihin pitäisi hankkia uudet renkaat... Vaatteita sentään on, En oikein edes ymmärrä, miksi kaikki on näin vaiheessa. Kun naperoa odotettiin, olin jo alkuraskaudesta järjestellyt huoneen valmiiksi. Mietin, yritänkö suojella itseäni. Kun pikku-ukolla oli siinä niskapoimu-ultrassa turvotusta, eikä sille ole löytynyt syytä, niin pelkäänkö yhä, että kaikki ei sittenkään mene hyvin? En anna itseni innostua, koska pelkään, että käy huonosti? Ja siksi en ole laittanut huonetta valmiiksi... Toisaalta ahdistun siksi, että kaikki on vaiheessa.

Anyways, eipä tässä kuussa ole varaa hankintoja tehdäkään! Ikinä koskaan ei mikään kuukausi ole vienyt lompakkoa näin paljon miinukselle!

Romahdus

Lopulta kaikki oli vähän liikaa. Tiesin jo etukäteen. että viime maanantain neuvolassa aikoisin rehellisesti vastata kysymykseen, mikä vointini on. Jännitin sitä koko sen työntäyteisen viikonlopun. Olin onnellinen siitä, että isäntä oli tulossa mukaan. Sillä jos minä en olisi saanut puettua tuntojani sanoiksi, isäntä olisi sen tehnyt. Minulla on aika korkea kynnys pyytää apua tai myöntää, etten pärjää. Edelliset neuvolat olin näytellyt vähän reippaampaa, kuin olin. Siinä minä sitten itkin tunnin neuvolassa, sillä seurauksella, että terveydenhoitaja kehotti hakemaan sairaslomaa. Neuvolalääkäri tosin olisi tavattavissa vasta kahden viikon päästä, joten pitäisi mennä työterveyteen. Sain ajan vasta kahden päivän päähän ja koko sen ajan jännitin, otettaisiinko minua työterveydessä tosissaan. Olinhan tosiaan edellisellä käynnillä yrittänyt turhaan avautua jaksamisestani. Nyt ei olisi isäntäkään turvana. Onneksi tämä meidän oma lääkärimme tuntui ymmärtävän paremmin.

Nyt otan päivä kerrallaan ja koitan lääkärin ohjeen mukaan nauttia niistä asioista, jotka tuottavat minulle iloa. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, etten aina jaksa iloita sellaisita asioista, joista tiedän oikeasti pitäväni. Toisaalta ihan pienet jutut, niin kuin eilinen sade ja se, että sain ensimmäistä kertaa pukea ihanan keltaisen sadetakkini päälleni saattavat saada aikaan onnen tunteen.

Tulevaisuus pelottaa minua. Mitä jos vauvakaan ei saa mieltäni kohoamaan. Jos en jaksa hoitaa häntä asiaan kuuluvalla tavalla... Lääkäri kyllä sanoi, että luonnolla on tapana korjata nämä asiat.

Otan mielelläni vastaan tsemppiviestejä tai vertaistukea mutta jos koet tarvetta kommentoida tätä negatiivisesti, pyydän että teet sen mun näkymättömissä. Sain nimittäin edellisestä muumipostauksesta ventovieraalta ihmiseltä palautetta, että "aito sairaslomalainen tekee videoeditoinnin asap" ja koska itsetuntoni on nyt nollassa, niin voitte arvata, kuinka masentuneeksi se veti mielen. Tämä blogi parhaimmillaan on asia, josta nautin ja joka tuo voimaa. Toki joskus se tuntuu pakkopullalta ja työltä. Nyt kirjoitan sen verran kuin jaksan.

Tuntui jotenkin tärkeältä suoltaa tämä ulos. Ehkä jotta minua ymmärrettäisiin... tai jos ruudun takana on joku, joka painii samanlaisten ajatusten kanssa. Tai jos joku osaa kertoa, miten tästä selvitään eteenpäin ja päästään yli...

Tukekaahan toisianne!

xoxo,

minä