Roskia silmässä

Mulla on mennyt kevään ja kesän aikana roska silmään useasti. Oikeastaan vollotus alkoi äitienpäivästä. Vietin äitienpäivää erillään lapsista, kun olimme Turussa häissä. Se tuntui vähän  pahalta. Kotimatkalla autossa jokin sai minut muistamaan sen, että olin kuolla muutamia viekkoja teinin syntymän jälkeen. Ja kun hoksasin, että olin saanut jatkoaikaa nämä vuodet, itkin kiitollisuudesta. Olen saanut olla paikalla seuraamassa lapseni kasvua, ja saanut tulla toistekin äidisi, vaikka silloin kun eksä vei minua verta vuotaen kiireellä sairalaan, luulin että päiväni olivat siinä.

Minulle oli siis synnytyksestä jäänyt pala istukkaa kohtuun. Se johti massiiviiseen verenvuotoon kesken kauppareissun. Muistan jotenkin tosi elävästi jopa, missä seisoin Gammelbackan Valintatalossa, kun veri lähti pulppuamaan. Ja sen, että eksä oli silloin käymässä pankkiautomaatilla. Ja kun se tuli sieltä, vingahdin, että nyt jäi kauppareissu tähän ja lähdetään sairaalaan. Sitä verta pulppusi sellaisella vauhdilla, että päättelin, etten eläisi sairaalalle saakka. Muistan, kun auto seisoi Porvoon sillalla, että latelin eksälle kaikki kasvatusperiaatteet, joilla haluaisin lapseni kasvatettavan. Ja kerroin, mitä haluaisin tytölle sanottavan, kun olisi hänen hääpäivänsä aamu.

Minua ei otettu vakavasti, kun saavuin sairaalaan. Ohjattiin johonkin loosteriin ja sanottiin, että joku tulee kohta katsomaan. Toivat sellaisen paksun mummojen vaipan ja sanoivat, että se pitää kyllä veret. Kun veri pulppusi siitäkin läpi sekunneissa, alkoi porukkaan tulla vauhtia ja se lääkäri löytyi. Äkkiä kaavintaan. Halusin soittaa vielä äidille, koska pelkäsin, että ne olivat jäähyväiset. En saanut kuitenkaan itkultani sanottua puhelimeen mitään. Miten kerrotaan, että 20-vuotias tyttärenne tässä pelkää kuolevansa seuraavan 5 minuutin aikana. Lääkäri selitti puhelimeen mikä oli tilanne. Ja sitten minua vietiin paareilla hissiin ja leikkaukseen. Viimeinen muistikuva on, kun joku niistä lukuisista ihmisistä paarejen ympärillä käski laskea kymmenestä alaspäin. En muista mihin numeroon saakka pääsin, kunnes tajunta pimeni. Sairaskertomuksesta olen lukenut, että menetin 4 litraa verta. Googletapas huviksesi, paljonko sitä ihmisesä on. Se ei ole kovin paljon enemmän!

Olen siis aivan superetuoikeutettu, kun olen saanut viimeiset 16-vuotta olla äiti tälle ihanalle naiselle:

Kuva: Janne Rantaruikka

Toisen kerran roska meni silmään musiikkiluokkien kevätkonsertissa - useaan kertaan. Muistan senkin, kun musiikkiluokalle haettiin. Edellytykset eivät olleet hyvät, minä ja eksä kun emme kumpikaan ole järin musikaalisia. Muistan, miten istuin Toivo Pekkasen koulun käytävällä ja oven takana yksi musiikinopettajista taputti rytmejä, jotka teinin (joka ei silloin vielä ollut teini) piti toistaa perässä. Kuulin pitkän ja vaikean taputussarjan. Ja kun tuli teinin vuoro toistaa se kuulin vain yhden kovan läpsäyksen. "Aha, nyt sillä meni hermo", ajattelin. Valmistelin "Et siis päässyt musiikkiluokalle, ei se mitään, elämä jatkuu"-puhetta. Sille ei kuitenkaan tullut käyttöä, sillä sinnehän se meni, että heilahti. Osoitti lahjakkuutta erityisesti basson varressa, mutta melkein soitin kuin soitin pysyi kädessä. Saipa tyttö kahdesti musiikin stipendinkin!

Kuva: Janne Rantaruikka

Kevätkonsertti on järjestetty vuosittain sieltä kolmannesta luokasta saakka. En jotenkin ollut kuitenkaan tajunnut, että tämä on nyt se viimeinen. Kun viimeisen biisin aikana seinälle heijastettiin näiden muksujen luokkakuvia kolmosesta ysiin, minulle vasta valkeni, että himpskatti, luokkahan eroaa ja hajautuu eri kouluihin! Siinä oli kyynelten paikka.

Ja sitten muistin päiväkodin äitienpäiväkonsertin, jossa 1,5-vuotias "teini" istui eturivissä tutti suussa ja huojui mukana. Ja mten se itketti silloin. Ja miten kauas siitä on tultu... Miten aika menee niin nopeasti?

Teini on tuolla punaisessa jumpsuitissa taustalla...

Vielä ehkä pisti itkettämään se, millaisen show'n tämä luokka järkkäsi! En muista, että koskaan olisi ollut tällainen meno kevätkonsertissa:

Seuraava itketystapahtuma oli tietysti kevätjuhla. Niin tuoreessa muistissa on vielä omat ysin päättärit, että tämä osaltaan hirvitti minua. Onneksi teini osasi käyttäytyä paremmin. Minä join kaikki saamani stipendirahat alas kurkusta sen illan aikana. Onneksi osa pokkaamistani palkinnoista oli kirjoja, niin ei mennyt enempää överiksi...

Kuva: Janne Rantaruikka
Ihanista ihanin Satu-ope saa halin. Kuva: Janne Rantaruikka

Todistus ei ollut ihan niin hyvä, kuin mhin ollaan totuttu. Älystä tai taidosta se ei ole kiinni. Mutta kaipa sitä teini-ikäisen aikaa vaatii niin moni muukin asia, kuin opiskeleminen... Jäätiin jänitäämään, mihin todistus riittää.

Ja nytpä sen tiedämme, että Kallion ilmaisutaidon lukio jäi ihan hilkulle mutta Torkkelin kuvislukioon vie teinin tie syksyllä. Omilleen vieraaseen kaupunkiin... Miten minusta tuli niin vanha, että lapseni voi muuttaa pois kotoa? Se oli vain hetki, jonka sain hänet pitää. Kunpa mun työ ei olisi syönyt niin montaa hetkeä siitä yhteisestä ajasta...

Kuva: Janne Rantaruikka
Kuva: Janne Rantaruikka
Kuva: Janne Rantaruikka

Onpahan se sitten jännää syksyllä, kun ollaan teinin kanssa molemmat opiskelijoita. Miä elän kolmatta teini-ikääni... :D

Onnea opintoihin rakkaista rakkain teini, ja kiitos, että saan olla äitisi!

xoxo,

minä