Siniset tikkaat ja Kouvola Showroom

Olin kolme viikkoa sitten ihan tosi kipeä. Koulusta olin poissa vain yhden päivän, mutta ääni katosi loppuviikosta kokonaan ja olo oli kyllä aika heikko. Koulun jälkeen hortoilin Kouvolassa, niin kuin minulla on tapana, isännältä kyytiä odottaessa. Näytin ihan värisokealta puutarhatontulta. Olin vetänyt aamulla päälle mitä sattuu, jokainen vaate oli täysin eri värimaailmasta ja syvälle päähäni olin vetänyt seurakunnan tupsupipon. Jostain pipon ja kaulaliinan välistä yritin vikistä ääntäni kuuluville, jos sitä tarvittiin.

Olin bongannut mielenkiintoisen näköisen liiketilan ja lähestyin sitä, mutta matkani tyssäsi tuulikaappiin, kun liukuovi ei auennutkaan minulle. Ehkä se ei tunnistanut minua eläväksi olennoksi, muistutin haahuilullani ehkä enemmän zombieta. Ehdin tekemään itsestäni ihan pellen, kunnes ovi avattiin.

Liikkeen nimi oli Kouvola Showroom, jossa monet paikalliset liikkeet yhdistävät voimansa. Hieno idea kaiken kaikkiaan! Ja siellä katse tarrautui ensimmäisenä ihaniin somisteisiin...

Kuvien laatu on vähän mitä on, laitetaan taudin piikkiin... Miä niin haluaisin pakottaa isännän rakentamaan mulle tuollaisen kestojoulukuusen! Tai tuollaiset naulakot...

Sitten hypistelin erilaisia joululahjaksi kelpaavia esineitä...

Ja pois lähtiessä huomasin ovella maailman ihanimman sinisen porrasjakkaran. Juuri sellaisesta olin haaveillut! Ja mikä parasta jakkaralla oli hintaa vain 29 euroa! Otin sen oitis kainalooni ja kiikutin kassalle. "Oliko tää sulle varattu?" kysyi myyjä kassalla. "Öö ei, onko se varattu?" sain pihahdettua. "Se lukee siinä hintalapussa!"

Tosiaan, jos ihan tarkkaan katsoi hintalappua, siinä oli lyijykynällä sana "varattu". Eiväthän minun flunssaiset silmäni olleet sitä huomanneet. Sydän verta vuotaen kiikutin jakkaran takaisin. "Voithan tulla kyselemään myöhemmin, jos ei sitä noudetakaan!" Just joo, kuka nyt jättäisi tuollaisen ihanuuden noutamatta?

Ja aina kun kaaduin, joo se sattui

Niin kuin sinäkin nytkin minäkin joskus itkin

Niin sitä kaatuu, joo se sattuu

Tein sun surusta tikkaat, siniset tikkaat ja kiipeen niitä pitkin pois

Sinne jäivät siniset tikkaat...

 

Seuraavalla viikolla eräänä päivänä, kun mulla piti olla viiteen saakka koulua, kaatuii koulun ATK-verkko. Tunnit peruttiin, koska kaikki opetus vaati tietokoneita. Niinpä mulle jäi taas aikaa harhailla ennen kotiinpääsyä. Ajattelin huvikseni käydä katsomassa, olisivatko siniset tikkaat vielä siellä. Ja ihme kyllä, siellä ne nököttivät. Niissä oli nyt päällä iso VARATTU-lappu. Ilmeisesti en ollut ainoa, joka ei osannut lukea. Kaksi mummua tutkiskeli tikkaita ja toinen oli jo nappaamassa sen kainaloonsa, kun ilmeisesti huomasi lapun. Mummut poistuivat mutta minä päätin kerätä rohkeuteni ja käydä kysymässä, kuinka pitkään jakkaraa pidettäisiin varattuna. Olihan viime kohtaamisestamme kulunut jo viikko. Myyjä lupasi soittaa siihen firmaan, josta jakkara oli tullut, ja kysyä, saisiko sen jo myydä. Ja lupa heltisi! Voi onnen päivää! Siniset tikkaat olivat minun!

Olin toki edelleen kipeä ja väsynyt ja minulla oli 5 kokonaista tuntia hukattavana jakkarani kanssa. Jakkaran kantaminen tuntitolkulla on melko raskasta. Mutta siinä on se hyvä puoli, että jos alkaa väsyttää, sen voi laskea maahan ja sille voi istua.

Tajusin muuten vasta Showroomista poistuessa, että ne kaikki ihanat kahvilakalusteetkin siellä ovat myytävänä! Mutta en tajunnut napata kuvaa. Olin niin tohkeissani uudesta perheenjäsenestäni.

Meidän 3v. oli aivan yhtä riemuissaan jakkarasta, kuin minäkin, kun sen kohtasi. Kielloista huolimatta taapero on jatkuvasti kiipeämässä sille. Katsokaa mun kaunokaista:

Eikö olekin nätti?

xoxo,

minä