Lapset ensin

Olen haaveillut omasta perheestä jo teini-ikäisestä lähtien. Leikitin ja hoidin naapurin lapsia. Omien hankinta ei todellakaan ollut mielessä muuten kuin haaveissa. Halusin aina saada perheen, olla äiti. Se oli suuri haaveeni. Jossain vaiheessa pelkäsin ettei haaveeni koskaan toteudu.


Puolisoni kanssa ajatukset kohtasivat heti. Perheen hankkiminen oli itsestään selvää molemmille. Lapsia saatiin enkä olisi voinut olla onnellisempi. Pidin itsestään selvyytenä, että lasten tarpeet menivät omieni edelle. Lapsille ostin vaatteita kun itse pihistelin omien vaatteiden hankinnoissa. En välittänyt iltariennoista, katsoin tärkeämmäksi olla lasten kanssa.


Esikoisen syntyessä olin kaveripiirissämme ensimmäisiä äitejä. Lapsettomat eivät osanneet samaistua elämäntilanteesi enkä minä ehkä enää heidän. Kolmen pikkulapsen äitinä koin olevani epäsuosittua seuraa, tulihan mukanani usein joku lapsista, arkena kaikki kolme. Meteliä ja vauhtia riitti. Koin, että sain kummallisia katseita yhden lapsen vanhemmilta. Mutta nyt kun he ovat saaneet toisen lapsen, koen asenteiden muuttuneen.


Minulle perhe on kaikki kaikessa ja tällä hetkellä perhe ajaa kaiken muun ohi. Lapset ovat pieniä vain hetken enkä halua surkutella vuosien päästä, että olisi pitänyt tehdä toisin. Toki en halua unohtaa itseäni. Liikunta koiran kanssa, opiskelut ym auttavat jaksamaan ja muistamaan huolehtia itsestä. Silti en voisi kuvitella lähteväni töistä suoraan kuntosalille ja näkeväni lapsia vielä vähemmän iltaisin. Salille ja muualle ehtii kunhan lapset kasvavat ja tarvitsevat minua hieman vähemmän.


Nämä ovat minun valintojani ja nämä sopivat minulle. Enkä väitä, että minun valintani sopisivat kaikille.