Hyvästi Nobel – kesäautojen kuningatar

Tähän blogiprojektiin lähtiessäni en todellakaan ajatellut kirjoittaa ruoanlaitosta tai autoista, mutta kohta molempia on tullut kokeiltua. Vielä puuttuu se jääkiekko, josta Lappeenrannan bloggaajatapaamisessa jo vitsailtiin. Terveisiä vain kaikille, laitan aiheen hautumaan syksykautta varten. :)

Tämä auto, jos mikä ansaitsee tulla huomioiduksi. Ei ehkä niinkään sen teknisten ominaisuuksien, vaan ennen kaikkea hyvää mieltä herättävän ulkomuodon vuoksi. Kuten ystäväni osuvasti kuvasi, tämä kaara olisi osuva kohde”Nobelin rauhanpalkinnon” saajaksi. Autoa katsoessa ja kyytiin hypätessä ei vain voin olla huonolla tuulella.

Meitä noin neljä vuotta palvellut ”kakkosauto” hankittiin aikoinaan Turun lähistöltä. Hieman jännitti, miten ”viritetty” ja urheilulliseksi ”tuunattu” auto kestäisi jokapäiväistä arjen ajoa eli olisiko se jo rällätty loppuun? Mini säästi meiltä hermoja tälläkin saralla, sillä auto toimi moiteettomasti kesät talvet ja läpäisi katsastukset mennen tullen. Kai sitä voisi kuvailla tilaihmeeksikin: kyydissä on ollut välillä useampi kappale parimetrisiä miehiä, liuta lapsia, lukuisia ostoskasseja ja jopa isoja mattorullia. Ei muuta kuin katto auki ja kamat kyytiin. Todella kätevää!

Punaiset kesävanteet täydentävät "kesälookin".

Alkuperäinen Mini oli vuosina 1959-2000 valmistettu pieni henkilöauto, jonka BMW toi uudistettuna versiona uudelleen markkinoille vuonna 2001. Alkuperäisen Minin suunnitteli aikoinaan Alec Issigonis British Motor Corporationille. Miniä valmistettiin Birminghamissa kahdella nimellä, Austin Mini ja Morris Mini. Pontimina tälle ”pikkuauton” valmistukselle olivat Suezin kriisin aiheuttama polttoainekustannusten nousu sekä Britannian halu haastaa automarkkinoilla suuren suosion saaneiden saksalaisten pienautojen suosio. Miniin suunniteltiin mahdollisimman paljon matkustajatilaa mahdollisimman pieniin ulkomittoihin. Tavaratila maksimoitiin tekemällä takaluukusta alaspäin aukeava, jolloin autolla pystyi hätätilassa ajamaan luukku auki.

Minin entisenä omistajana olen kuullut lukuisia tarinoita niistä rakkaista menopeleistä, joilla paineltiin Suomen teilläkin 60-70-lukujen aikana sora ropisten. Minien suosioon kotimaassamme vaikutti ehkä niiden menestys autourheilussa. Esimerkiksi Timo Mäkinen voitti Monte Carlo -rallin Minillään vuonna 1965. Huomiota herättäneet tulokset eivät perustuneet niinkään autojen tehoon, vaan ennen kaikkea hyviin ajo-ominaisuuksiin. Hellyttävän näköistä autoa ei ehkä voinut tai voi pitää miehisyyden mittarina, millaisiksi monet, varsinkin erikoisemmat menopelit usein mielletään - varsinkaan, jos Mini oli ankkatarroin koristeltu, kuten eräs remonttireiska minulle omaa ensimmäistä autoaan kuvasi. Mutta Ministä sai ja saa varmasti jatkossakin jutun juurta aikaiseksi mitä erilaisimpien ihmisten kanssa.

Viimeisin keskustelu, jonka itse kävin ventovieraan tuttavuuden kanssa Lidlin parkkipaikalla, kuului seuraavasti: ”kuulehan tyttö (tässä iässä alkaa jo enemmän ilahtua kuin vihastua tytöttelystä), miekin ajoin 70-luvulla sellasella myrkynvihreellä Minillä, tiiätkö?” Nyökkäsin, olinhan nähnyt vastaavan valokuva-albumini valokuvissa. ”Se oli hyvä auto, ja sai ihmisetkin aina mukavalle tuulelle”, tupakkaa polttoleva pitkätukka jatkoi. Kerroin kokeneeni vastaavaa ja toivottelin hyvää kesää. ”Samoin sulle Minin omistaja”, mies huikkasi.

Yksi muistetuimmista Mini-kuskeista on ehkä Rowan Atkinsonin luoma ja näyttelemä Mr. Bean, joka seikkailuissaan päätyy useisiin suurempiin tai pienempiin kömmähdyksiin, jopa katastrofeihin. Bean ajelee pienellä vaaleanvihreällä Minillään. Medusan verkko -kirjoja tai elokuvia seuranneet ovat varmasti myös huomioineet CIA:n salaista agentti Jason Bournea (Matt Damon) taustansa selvittämisessä auttavan Marie Helena Kreutzin (Franka Potente) kaahaavan Minillä.

Minua ei enää nähdä näiden esikuvien tavoin punaisen Minin ratissa, sillä kesän alussa tämä kaunotar pääsi uuteen hyvään kotiin. Auto laitettiin kiertoon uudenlaisen elämäntilanteen vuoksi. Varmasti tulemme kaikki kaipaamaan kesätuulen lempeää viuhunaa korvissa, kun painelimme Minillä katto auki pitkin mökkiteitä. Samaa tunnelmaa ei vain voi tavoittaa muiden autojen kyydissä. Miniä jää suremaan myös rakas siskonpoikani, joka aina odotti pääsevänsä Nella -tädin Minin penkille.

Avoautossa on TUNNELMAA...

Hyvästi ”Nobel”, olit meille arjen apu ja riemun tuoja. Toivottavasti edessäsi on vielä runsaasti antoisia ajokilometrejä.

Seuraavaksi on aika nostaa kytkintä naapurimaan puolelle juhannuksen viettoon. Aidon juhannussalon metsästys siis alkakoon.

Hyvää juhannusta.

Ruudun takaa <3 Marinella