Juoksujalkaa pitkin kevättä

"Voit". Nuo neljä kirjainta ja minä jo painelin hampaat irvessä pitkin lentokentän laitaa.

Kyllä, noin viiden kuukauden juoksuharjoittelu on addiktoinut, ottanut otteeseen, koukuttanut... Siis vienyt mennessään. Hermo kiristyy, jos radalle ei pääse omassa mielessä rakennetun, tosin juoksukouluohjeeseen tukeutuvan aikataulun mukaisesti. 

En olisi ehkä arvannut, että minulle käy näin. Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat löytäneet jo nuorena oman lajinsa, intohimonsa tai taipumuksensa. Minä tulen tässä asiassa perässä hiihtäjänä. Toki kuten kerroin, olen aina liikkunut kohtuullisen säännöllisesti ja riittävän reippaasti muutamia ruuhkavuosia lukuun ottamatta, mutta liikunta on ollut suht ok, ihan jees, kohtuuhauskaa... vähän sellaista "semikivaa". 

Kärsimättömänä ja nopeana tyyppinä olen kai huomannut ajan, tehon ja tuloksen täydellisen kolmiyhtenäisyyden. Liikkuminen on myös vaivatonta ja helppoa, kun lenkkipolku lähtee omalta kotiovelta. Kuulokkeet korvilla painelen kilometrejä eteenpäin. Ajatukset lepäävät, kun kroppa tekee vuorostaan töitä. 

Toki liikkeelle potkii myös tämän kevään juoksuetappi, ensi viikonlopun kymppi sekä samaan aikaan harjoitteleva kaveri. Ei hommaa voi lyödä läskiksi, kun toinenkin yrittää ja jaksaa. Itsensä haastaminen ja voittaminen, kai se on kaikessa tavoitteellisessa tekemisessä se juttu. 

Ehkä minussa myös asuu pieni juoksija. Hengitys sujuu luontevasti, en puuskata, tuhisi tai pöhise. Pystyn myös rauhoittamaan ja rentouttamaan itseäni kesken juoksun. Luotan jo kestävyyteeni ja rauhalliseen, mutta riittävän rullaavaan juoksutahtiin. Juoksuasento ja ryhti ovat jo kohtuullisen hyvät. 

Ei valmistautuminen Naisten kympille ole kuitenkaan sujunut täysin niin kuin Strömsössä. Maaliskuun kahden flunssaviikon jälkeen juoksun uudelleen aloittaminen tuntui työläältä. Se oli itselleni selkeästi pahin hetki. Meinasin todella lyödä hanskat tiskiin. Tuntui, että sairastumista edeltänyt harjoittelu valui kuin vesi hanhen selästä. Taas kaikki alusta, hitaasti ja tahmeasti. Kesti useamman viikon ennen kuin uskalsin luottaa tavoitteen olevan saavutettavissa.

Alle kympin maksaneet kuminauha ja jääpallo toimivat kehon rentouttajina ja "venyttäjinä".

Alkuvaiheessa myös luovutin liian helposti, jos juoksu tuntui samalta kuin olisi yrittänyt kiskoa jalkoja ylös tahmeasta asfaltista. Kerran, voitettuani puuskaisen vastatuulen heti alkumatkasta tajusin, että kropallani kestää 15-20 minuuttia heräillä, lämmetä ja vetristyä. Ensimmäisen 9,5:n juoksinkin sitten ihan vahingossa, kun kerran alkoi kulkea. Kymppi tuli täyteen huhtikuun alussa, siis hyvissä ajoin ennen varsinaista THE STARTTIA. Mistä tiesin matkan? SportsTrackerista on tullut tuttu "kaveri". 

Niin, tuon alussa mainitun pienen, mutta toivekkaan sanan lausui ortopedi, jolle kävin näyttämässä juoksussa kipeytynyttä jalkaani tai oikeastaan säären etuosaa. Muutamat voimasanat on tullut lausuttua, kun parin viimeisimmän lenkin jälkeen vasemman jalan kanssa on pystynyt hetkeen vain "könkkäämään". Aluksi luulin vanhan penikkavaivan palautuneen, mutta tämä tuntuu erilaiselta. Mitään selkeää syytä ei kuitenkaan löytynyt, ja nyt yritän ahkerammin noudattaa juoksijakonkareiden neuvoja reitin ja tossujen vaihdosta sekä erilaisilla alustoilla juoksemisesta. Pinkit säärystimeni toivottavasti edesauttavat sitä, että maalilinja ylittyy ensi sunnuntaina eikä matka pääty harmillisesti jalkakipuun. Tiedän nyt, että jaksaisin. :)

Juoksutunnelmia on siis luvassa viikon päästä isolta kirkolta. Pidäthän peukkuja!

Ruudun takaa <3 Marinella

Jos joku epäilee juoksuharrastusta tylsäksi, hhmmm, olen toista mieltä. Me valmistauduimme tulevaa koitokseen - no mitenkäs muuten kuin stailaten. Eihän isolle kirkolle voi lähteä juoksemaan virttyneissä joogapöksyissä tai kulahtaneissa salihousuissa. Muista tsempata, jos nämä pinkit säärystimet (Zero Pointit) vilahtavat juoksijameren joukossa!