Kaniterapiaa

Poseeraaminen voi olla ihan kivaa, mutta ei räntäsateella.

”Lumipallona luokses pompin”…näin voin kai todeta saatuani lumihiutaleet viiksikarvoihini ensilumen sadettua eilen maahan. 

Follow me, I´m the leader.

Te kaksijalkaiset ette olleet ainoita, jotka sekosivat valkeasta maasta. Minäkin kävin tassuttelemassa kevyesti hangen päällä ja ottamassa tietenkin pari iloloikkaa.

Lumi peitti rakkaan multakekoni. Ei auta kuin jatkaa kaivamista.

Iloloikkia teen tietenkin aina silloin, kun olen erityisen onnellinen pieni kani. Rakastan ulkoilua yli kaiken: silloin kaninvaistoni ovat terävimmillään ja saatan pomppia pihalla siksakkia naapureiden hämmästykseksi. Tilanne voi olla hieman koominen ulkoiluttajalleni, joka roikkuu valjaiden toisessa päässä seuraamassa säntäilyäni etupihalta takapihalle ja toisin päin.

Hämäävää. Pihalla on yhtä aikaa sekä syksy että talvi. Mikäs tässä on lehtiä rouskutellessa.

Pepun heiton arvoisia ovat myös ne iltahetket, jolloin olen virkeimmilläni ja saan viilettää vapaana omassa tilassani. Muistan kiittää pienellä ryntäilyllä myös aamu- ja iltasalaatista. Tuore vihreä salaatti kun on herkkuruokaani.

Selfie. Tässä kuvassa olen eniten kanimainen itseni.

Synnyin talven lapsena, joten en säikähdä pientä pakkasta. Joulun lisäksi saan siis pian juhlistaa 1-vuotissyntymäpäivääni. Äitini ja isäni aateliset nimet, Charlotta ja Robin, eivät periytyneet minulle, mutta otettu useista hellittelynimistäni. Kasvattajani kutsui minua Meiramiksi, lapset Nupuksi ja muut perheenjäsenet milloin Töppöseksi, Tipsuksi tai Jussiksi. Joskus olen tästä vähän ihmeissäni, mutta onneksi tunnistan jo tutut äänet ja tiedän, kuka milloinkin on kyseessä.

Tämä kaapin alus on turvapaikkani.

Minulla on kaksi huonetta, joissa saan touhuilla vapaana ja joissa ei ole tällaiselle pienelle karvakasalle vaarallisia esineitä, kuten sähköjohtoja. Olen merkinnyt reviirini pienellä nakertelulla: onneksi omistajani ymmärtävät tavan johtuvan luontaisesta vietistäni eivätkä siksi ole minulle vihaisia.

Rauhoitun myös tässä vauva-asennossa. Tosin kuvaushetkellä odotin jo malttamattomana ulospääsyä.

Viime viikolla säikäytin luottoaikuiseni. Kynteni katkesi pahasti, kun pompin pihalla sepelin päällä. Se vääntyi niin, että veri pursusi. Olin itse muuten rauhallinen, mutta säpsähdin, kun tassuani painettiin kylmällä ja märällä tupolla. Yleensä nautin, kun minua hoidetaan, mutta erikoinen tilanne hieman jännitti. Onneksi netistä löytyi toimiva niksi verenvuoden tyrehdyttämiseksi: tassuun laitettiin perunajauhoa ja hetken päästä tilanne rauhouttui. Kynnen kohta parani itsekseen ja tällä kertaa säästyimme eläinlääkärikäynniltä. 

En esitä kuollutta, vaan nautin multakylvystä.

Totuin jo pienenä ihmisten käsittelyyn ja muiden eläinten läheisyyteen, joten olen helppo lemmikki ja pääosin tyytyväinen pikku kani. Kerran jouduin murahtamaan, kun häkkiäni yritettiin siivota, vaikka olin siellä. Puolustan omaa reviiriäni, mutta en ole koskaan purrut ihmistä. Välillä pidän pientä tuhisevaa ääntä; se on omaa jutteluani. 

Olen kotiutunut hyvin Kangasalan maaseudulta uuteen kotiini. Automatka meni vielä värisevänä pupunpoikasena pahvilaatikossa, mutta sain tutustua rauhassa uuteen ympäristööni ja nykyisin uskaltauduin tutkimusretkille myös mökkimaisemissa.  

Onnellinen muisto kesältä.

Olen jo saavuttanut oikean kokoni. Emoni oli minua ehkä hieman isompi, kun näin keskikokoisena kanina on leppoisaa elää. Tosin en mahdu enää pieneen puiseen mökkiini ja sen vuoksi häkkiini ilmestyikin pajuputki, johon nyt piiloudun, kun minua jännittää. Enää en pelkää esimerkiksi imurin hurinaa, mutta kovat tai vieraat äänet saavat minut työntämään pääni piiloon. Tämä hassu tapa ei siis ole legenda, vaan niin me kanit oikeasti toimimme.

Kukaan ei huomaa minua, eihän?

Vaikka Madagaskarin viittakuvioinen turkkini on tavallista karvapeitettä pidempi ja huovuttuvaisempi, se on kuitenkin suhteellisen helppohoitoinen. Turkkini harjataan muutamia kertoja viikossa. Huollan sitä ahkerasti myös itse. Me kanit olemme nimittäin siistejä eläimiä eikä meillä ole ominaistuoksua, kuten esimerkiksi koirilla. Turkkini ei tuoksu oikeastaan miltään tai voi siinä aistia ehkä puhtaan tuoksahduksen. Tällä hetkellä minulla on karvanlähtöaika ja pieni valkoisia tupsuja lentelee siellä täällä. On vähän vaikeaa seikkailla salaa missään, kun jätän jälkeeni paljastavan karvavanan. 

Luolaeläimenä kaipaan aina jotakin pääni päälle.

Olen sisäsiisti ja häkissäni minulla on oma vessapaikka. Rakastan makuualustanani olevia vanhoja pyyhkeitä, joita saan myllätä haluamallani tavalla. Parasta on, jos pyyhkeen poimuihin on piilotettu herkkupala löydettäväkseni. Myös puinen putki on aarteeni. Siitä napsin herkkuheinää myös tässä köllötysasennossani. 

Makoilen usein töppöset suorina. Minua saa silloin myös silittää.

Vaikka olen ilta- ja yöeläin, en pidä muita hereillä yöllisellä rymistelyllä. Olen tottunut omistajieni elämänrytmiin ja valojen sammumisesta ja syttymisestä tiedän, milloin talo täyttyy elämästä ja milloin minunkin on aika viipyillä kanin haaveissani. Saa nähdä, miten pian alkava talviaika vaikuttaa sisäiseen kellooni. 

Mietiskellessäni otan välillä tämän "pieni härkä" -ilmeeni. Silloin korvani kääntyvät hauskasti sivulle.

Tähän lopuksi tuhisen vielä erikoisterkut Emmalle. :)

Viiksenväpätyksin <3 Nuppu