Kulttuurikuuri vol. 2 – Kuin ensimmäistä päivää

Christel Nummelan neljän vuoden takainen, Suomen Teatterit ry:lle tekemä tutkimus osoittaa, että noin puolet suomalaisista suuntasi teatteriin, tanssiesitykseen tai oopperaan vähintään kerran vuodessa. Kolme-viisi kertaa samoissa kulttuuririennoissa viihtyneitä oli noin 15 prosentin joukko.

Uusi teatteri sijoitettiin Lappeenrannassa ainutlaatuisesti kauppakeskus IsoKristiinan yhteyteen.

Mikäli tilastoihin on uskominen, kuulun tähän verrattain pieneen valioluokkaan. Sormilaskulla ynnäsin, että kuluvan vuoden aikana olen istunut kolme kertaa teatteriyleisössä ja kerran tanssiesityksen katsomossa. Huimaa. Jotenkin ajattelin, että olen varsin keskiverto kulttuurin kuluttaja.

Vaikka olen suhteellisen innokas teatterivieras, myönnän profiloituvani ehkä hieman vaikeaksi yleisöksi. Minuun ei ole helppo vedota perinteisen suomalaisen huumorin keinoin, varsinkaan jos se perustuu TV-sarjoja mukaileviin, lähestulkoon väkisin väännettyihin vitsikimaroihin. En myöskään jaksa ylimodernisoituja versioita klassikkotarinoista, joiden alkuperäinen muoto on häivytetty tunnistamattomaksi tai verhottu päättömään lavalla riehumiseen. Sen sijaan nautin musiikista, tanssista, koskettavista juonellisista esityksistä sekä arkipäivän komiikasta. Tarkemmin määritellen ehkä siis tarinallisesta teatterista.

Nyt kun oma arkeni rakentuu intensiivisestä opiskelusta, eri kaupunkien välillä sukkuloinnista ja vaihtelevista työtehtävistä, läheltä löytyvät aivojen lepuutushetket ovat varsin tervetulleita. Tämän syksyn ensi-illat toimivat myös hetken ”pakopaikkoina”.

Näistä lähtökohdista olin iloinen saatuani kutsun Anna Krogeruksen käsikirjoittamaan, realistisena pidettyyn Kuin ensimmäistä päivää -näytelmään, joka kertoo Lepolan hoitokodin arjesta ja asukkaista. Näytelmä on yksi Lappeenrannan kaupunginteatterin tämän syksyn odotetuista ensi-illoista.

Teatteriin valmistauminen eteni näytelmän nimeä mukaillakseni ”kuin viimeistä päivää”. On oikea Murphyn laki, että aina tulee kiire. Vielä ennen lähtöä piti palauttaa kirjallisuuden kurssin esseet, vääntää ruokaa lapsille ja sopia heille kyydit illan harrastuksiin. Mies oli juuttunut tapansa mukaan korva kiinni työluuriin. Ja ne vaatteet; garderobini odottaa aikaa, jolloin ehdin järjestellä housut, puserot, hameet ja asusteet valmiiksi asukokonaisuuksiksi.

Onneksi Ellokselta tilattu mekko pelasti pahemmalta asukriisiltä.

Oli hauska huomata, että teatterimme osui samaan ajankohtaan, kun kaupungissa vietettiin muutenkin perjantai-illan huumaa. Fashion by Night, IsoKristiinan Hintakarnevaalit ja Finnkino Strandin 1-vuotissynttärit vetivät sankoin joukoin väkeä ostoksille ja viihtymään. Itse juoksin kellon kanssa kilpaa ehtiäkseni suosikkivaatekauppani Loft2:n muotinäytökseen ja hankkimaan vatsan täytettä ennen varsinaista ohjelmanumeroani. Onneksi kaikki tapahtui helposti saman katon alla, varsinkin kun aikataulu oli tiukka ja syysmyrsky väijyi kaupungin yllä koko päivän.

Esityksen teeman vuoksi jännitin etukäteen lähinnä sitä, sijoittuisiko muu yleisö ikähaarukkaan 50-60+, mutta onnekseni olin väärässä. Noin puolilleen perjantai-iltana täyttyneessä katsomossa istui lähinnä työikäisiä teatterivieraita. Edessäni nökötti myös kolme söpöä, vaaleanpunaisiin pukeutunutta pikkutyttöä.

Kuin ensimmäistä päivää on tragikoominen näytelmä, joka osuu pilkulleen ajan hermoon. On uskomatonta, miten yhteen tarinaan on saatu upotettua lähes kaikki yhteiskuntaa tällä hetkellä riivaamat ongelmat ilman, että katsoja kuitenkaan ahdistuu: terveydenhuollon ja vanhustenhoidon tila, työlle asetetut tehokkuusvaatimukset ja niiden jatkuva kiristyminen, mielenterveysongelmat, sitten kun -elämä, opiskelun ja uraputken solmut, maahanmuutto, pärjäämisen pakko sekä haasteet työn ja vapaa-ajan tasapainottamisessa. Mikäli siis epäröit lähteä yleisöksi, jos sinulla ei ole kokemusta omien iäkkäiden vanhempien tai sukulaisten hoidon järjestämisestä, unohda tämä. Tarinassa on jokaista katsojaa syvältä ravistelevia näkökulmia.

IsoKristiinan parkkihallista voi kipaista vaikka nappaskengissä ja ilman päällysvaatteita suoraan 3. kerroksessa sijaitsevaan teatteriin. Meikin tai kampauksen kestoa ei tarvitse silloin myöskään arvuutella.

Suosikkihahmokseni nousi ehdottomasti Jussi Johnssonin esittämä Taimi, joka kertoo tehneensä elämäntyönsä hotelli Patrian kerrossiivoojana. Hän oli kuin oma karjalainen mammani Laimi: lempeä, mutta napakka, omanarvontuntoinen, mutta muita arvostava ja utelias, mutta tilaa antava. Nimetkin rimmaavat: Taimi – Laimi.

Teatterin aulatilat ovat mielestäni modernit ja tyylikkäät, mutta eivät turhan prameilevat. Teatteri on ehdolla myös vuoden Arkkitehtuuri Finlandia -palkinnon voittajaksi.

Itse toteutus kääntää katsojan mahdolliset etukäteisoletukset monella tapaa päälaelleen. Taimi ja muutamat muut hoitokodin vielä tolkuissaan olevat vanhukset ovat tarinassa ns. järjen ääni. Taimi esimerkiksi ihmettelee, eikö hänen kanssaan ystävystyneellä perushoitaja Ritvalla (Marja-Liisa Ketola) ole ollenkaan vapaa-aikaa? Tai pohtii, palvommeko tässä ajassa ”vääriä jumalia”, kuten oppia tai rahaa? Sortavalasta kotoisin oleva viisaana naisena Taimi ei myöskään ymmärrä, miksei asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä? Vieressä istuva Martta kun jaksaa koko ajan huomautella, ettei Lepola ole vanhain- vaan hoitokoti.

Nämä kaikki näyttelijät tähdittävät Iiris Rannion ohjausta Kuin ensimmäistä päivää: takarivissä Stella Laine, Anna-Kaisa Makkonen, Samuli Punkka ja Sami Laine. Edessä vasemmalta Sanna Kemppainen, Jarno Kolehmainen, Marja-Liisa Ketola, Eero Rannio, Seppo Merviä, Aija Pahkala ja Jussi Johnsson.

Myös esityksen roolitus on oiva ja ehkä jopa ennalta-arvaamaton. Sanna Kemppainen on puvustusta ja eleitä myöten mainio hoitokodin ”säätävänä” johtaja Seikkuna. Anna-Kaisa Makkosen eläytyminen Martaksi on myös pieteetillä toteutettu aina istuma-asentoa myöten. Sen sijaan rouva Laitisen rooli on mielestäni turha. Myös joulupukin ja tanssijan vierailut hoitokodin asukkaiden luona tuntuivat näytelmän tavoitteiden kannalta merkityksettömiltä. Linkit lähiympäristöön naurattivat. Hoitokodin nimeksi valikoitunut Lepola viitannee lappeenrantalaisille tuttuun Lepolan hautausmaahan. Taimin repliikeissä vilisee hotelli Patria, mutta mitä sille onkaan tapahtunut?

Kuin ensimmäistä päivää -näytelmä on täynnä tämän ajan stereotypioita, mutta ne onnistuvat näpäyttämään osumalla kovinkin lähelle totuutta: kenelläkään ei ole rohkeutta käsitellä vaikeita asioita, kuten kuolemaa, maahanmuuttaja kelpaa kuuraamaan vessoja, mutta ei vaativampiin tehtäviin, tehokas ja aikaansaava työntekijä on yhtä altis potkuille kuin töissä huomattavasti helpommalla itsensä päästävä kollega ja työhyvinvoinnin velvoitteet on täytetty, kun työntekijät pakotetaan raapustamaan ympäripyöreät kommenttinsa kuukausittain eteen pölähtäviin lomakkeisiin. Ja mikä ehkä pahinta, kukaan ei oikeasti kuuntele mielipidettäsi tai kunnioita rajojasi.

Samalla nämä ”piikit” muistuttavat, ettei kenenkään elämä säästy vaikeuksilta tai haasteilta. Taimi pakenee ympäröiviä olosuhteita siirtymällä aikakoneen avulla muistoihinsa ja elämällä niitä ikään kuin uudelleen läpi. Hoitokodin johtaja Seikulle avautuminen onnistuu vasta umpihumalassa keskellä villejä pikkujoulujuhlia. Rannion ohjaus tarjoaa enemmänkin kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta se herättelee väkisinkin pohtimaan omia arvoja, motiiveja, asenteita ja asioiden tärkeysjärjestystä. Näytelmän koskettavin kohta on, kun Taimi kysyy ”olenhan elänyt hyvän elämän, olenhan?”.

Teatterin aulasta on huisi näkymä alas varsinaisiin myymäläkerroksiin.
Kahvittelutilan väreiksi ovat valikoituneet tyylikkäät musta, punainen ja valkoinen. Väliaikatarjoilun voi tilata myös ennakkoon joko myyntipalvelusta tai verkkokaupasta.

Törmäsin opintojen kautta filofosi Eero Ojasen ajatuksiin. Hän on tutkinut suomalaista käsitystä sivistyksestä ja sivistysvaltiosta ja tullut siihen johtopäätökseen, että kulttuuri rakentaa niin yksilöä, yhteisöä kuin koko kansakuntaa. Tähän ehkä Krogeruskin tähtää aikaamme ihmettelevällä käsikirjoituksellaan. 

Marmorikujaa pitkin kuljetaan teatteriin ja takaisin.

Myös Lappeenrannan kaupunginteatteri on luvannut palkita yleisönsä elämää koskettavilla elämyksillä. Vilpittömästi voin sanoa, että näin tapahtui ainakin Kuin ensimmäistä päivää -näytelmän osalta. Esitys oli elämänmakuinen, mutta viihdyttävä. Moitteen sijaa ei ole myöskään käytännön järjestelyissä, sillä ne on tehty varsin helpoiksi periaatteella ”toimi, kuten tykkäät”. Esimerkiksi teatteriliput voit hankkia neljästä eri myyntipisteestä tai vaihtoehtoisesti verkosta. Katsomossa on erinomainen näkyvyys ja penkissä unohtaa istuvansa muualla kuin kotisohvalla.

Syksyn sininen hetki oli vastassa, kun palasin kotiin.

Oma kulttuurikuurini jatkuu taas marraskuussa. Hupia syksyyn!

Ruudun takaa <3 Marinella