Lue niin viisastut

Lukeminen rentouttaa ja voi toimia vaikka unilääkkeenä.

 

Näin kirjallisuuden (ja Aleksis Kiven) päivänä on helppo julistautua kirjafriikiksi, lukutoukaksi tai mitä nimityksiä niitä nyt ikinä onkin. Friikki mikä friikki!

Minä olin se saparopäinen pikkutyttö, joka raahasi pyöränsä satulassa itseään isompia kasseja kirjoja ja lehtiä lähikirjastosta kotiin. Onneksi matkaa oli vain yksi ylä- ja alamäki molempiin suuntiin. Muuten olisi voinut käydä hullusti. Kirjat eivät mahtuneet kotona hyllyyn tai koulupöydän laatikoihin, joten ratkaisin säilytysongelman jemmaamalla ne sängyn alle.

Jojo Moyesin keväällä julkaistu uutuus on saanut herkullisen väriset kannet.

Luen vieläkin paljon, varsinkin loma-aikoina. Äitini on kommentoinut, että minulta pitäisi piilottaa kaikki kirjat ja lehdet, jotta "seurustelen" ts. osallistun keskusteluun. En uppoudu mihinkään muuhun viihteeseen samalla tavalla kuin kirjojen tai lehtien lukemiseen. Olen kuin kuplassa, jossa ympärillä tapahtumat asiat tuntuvat kaukaiselta hälyltä, kaikki kropassa ollut jännitys haihtuu asteittain ja mieli tyhjenee tavoittaakseen vain sen hetken, sen tarinan.

En ole mikään klassikkohaukka tai kirjasivistyksellä priljeeraaja. Luen monenlaista täysin itsekeskeisistä lähtökohdista: inspiroituakseni, oppiakseni tai nauttiakseni (ja kurssikirjallisuutta opettajien työllistämiseksi). Tarkistan aina lehtien kirja-arviot ja ilahdun ystävien lukusuosituksista. Syöksyn kädet syyhyten kirjakauppojen aleen. Kierrätän myös kirjoja ja lehtiä. Ne lähtevät aina vähintään lahden yli ystävälleni Ruotsiin.

Lukija todella hyppää päähenkilön nahkoihin.

Rakastan eniten historiallisia ja omaelämäkerrallisia romaaneja. Kirjassa on tärkeää hyvä kieli ja eteenpäin soljuva tarina. Kierrän kaukaa vain kovin raakoja rikoksia kuvailevat dekkarit, sillä jännittäisin varmasti koko seuraavan yön, että hetkellä millä hyvänsä joku sänkyni alle piiloutunut hullu tarttuu jalkaani. 

Kesällä kahlasin läpi vain neljä pokkaria, kun luen lomalla tyypillisesti tuplaten tai jopa triplaten enemmän. Jatkuva opiskelukirjojen plärääminen on rajoittanut lukuintoani tai ainakin aikaani. Vastaavasti luen hieman enemmän lehtiä: kaikenlaisia julkaisuja terveysaiheista sisustukseen ja jopa talouteen. Suomen kielen opiskelijana en voinut olla röyhistämättä rintaani, kun Talouselämän päätoimittaja kirjoitti, että "osaamisen pohja on vahvassa tekstitaidossa. Jos ei osaa lukea tai ymmärrä lukemaansa, on vaikea kehittyä osaavammaksi. Vahvat tekstitaidot ovat myös välttämätön pohja demokratialle." 

Mukaansatempaava tarina jumppaa mieltä ja kuvittelukykyä.

Olen lukenut paljon myös omille lapsilleni. Teen sitä edelleen, vaikka molemmat lukevat jo sujuvasti itse. Varsinkin pienemmälle lukuhetki on tärkeä päivän päätös, josta hän jaksaa muistuttaa monta kertaa ennen nukkumaan menoa.

Vaikka en ole ainakaan vielä onnistunut sytyttämään omiin lapsiini yhtä vahvana roihuavaa lukemisen paloa kuin itselläni on, molemmat ovat kielellisesti lahjakkaita. Uskon, että nimenomaan ääneen lukeminen on kehittänyt heidän "kielipäätään". Muistan vanhemman tyttäreni joskus jopa korjanneen meidän aikuisten, varsinkin minun, murteellista puhekieltä. Nuoremmalla taas on yhtymätön tarve pongata sanoja milloin mistäkin ja selvittää, mitä hänelle itselleen tuntematon termi tai ilmaus tarkoittaa. Viime viikolla keskustelimme siitä, mitä talvehtiminen merkitsee ja mitä asiaa voisi kuvailla adjektiivilla laaja-alainen.

Lukeminen on halpa, helppo ja kehittävä harrastus. Me like!

Lukemisen tieteellisesti todennetut vaikutukset ovat huimia. Sen lisäksi, että lukeminen kehittää sanavarastoa ja kielellistä ilmaisukykyä se 

- jumppaa mieltä ja kuvittelukykyä

- aktivoi aistitiedon vastaanottamiseen liittyviä aivojen osia

- opettaa asettumaan toisen asemaan ja kasvattaa empatiakykyä SEKÄ 

- kehittää tunteiden tunnistamisen taitoja. 

YLE:n verkkoartikkelissa ei siis turhaan väitetä, että "ilman kirjaa on kurjaa". Lukija lukee kirjasta myös itsestään ja oppii koko ajan uutta.  

Syksyn pienet luppohetket olen viettänyt seuraavien neljän kirjan parissa:

1. Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin on omaelämäkerrallinen kertomus 16-vuotiaan, varakkaassa perheessä eläneen nuoren tutsin paosta vauva rinnoillaan Ruandan kansanmurhan keskeltä. Teos on lähes inhorealistinen kuvaus yhteen väestönosaan kohdistuneesta veriteosta, jolle kukaan tai mikään, ei edes kansainvälinen yhteisö, voinut mitään. Miten ja keiden avulla Leah taistelee tiensä jatkuvan kuolemanuhkan keskeltä turvaan? Minne hän päätyy? Miksi noin 600 000 ihmisen järjetön tappaminen sai esimerkiksi Suomessa verrattain vähän huomiota? Chishugin tarina saa kaivamaan lisätietoa Ruandasta. Miinuksena on huono käännös: jo kirjan otsikko on harhaanjohtava. Englanniksi se kuuluu A Long way from paradise. Vielä Leahin lapsuudessa Ruanda oli sitä.

2. Jojo Moyes on brittiläinen toimittaja ja viihdekirjailija, jonka teoksia on myyty miljoonia kappaleita ja käännetty 30 eri kielelle. Elokuvaksikin jo taipunut kirja Kerro minulle jotain hyvää on rakkaustarina, mutta myös kuvaus itsensä löytämisestä, erilaisuudesta, elämän haavoittuvuudesta ja sen merkityksellisyydestä. Alle 30-vuotias Louisa Clarke ottaa olosuhteiden pakottamana vastaan työn onnettomuudessa halvaantuneen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Halvaantumisen myötä Willin rikas ja yltäkylläinen elämä on hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi. Louisan elämäntehtäväksi alkaa muodostua ilon palauttaminen avustettavansa elämään. Onnistuuko hän? Entä mitä Will ottaa tehtäväkseen Louisan osalta? Kirjan loppu ei ole yhtään niin siirappinen kuin luulisit. Varaudu mielenliikutukseen. Kirja saa sinut myös pohtimaan omia elämänarvojasi, päämääriäsi ja hyvän elämän määritelmää.

3. Louisan ja Willin tarina tempaisi minut niin mukaansa, että juoksin kirjakauppaan hankkimaan teoksen jatko-osan Jos olisit tässä. Liikaa juonta paljastamatta kerron vain, että Moyes osoittaa Louisan elämäntarinan myötä, miten elämä ei ole koskaan valmis ja miten yllätyksellistä se on. Kirjailijana Moyesilla on kyky yllättää: lopputulema ei ole koskaan se, jonka oletit, uskoit tai ehkä jopa toivoit olevan.

4. Kaverini kauhistelivat, miten olen jaksanut tarttunut Ken Follettin 850-sivuiseen tiiliskiveen. Tiiliskiviä on tosin useampi, sillä teos Kun suuret sortuvat on vasta vuosisatatrilogian ensimmäinen osa. Mahtipontisen pituuden ei kuitenkaan kannata antaa säikäyttää tältä lukukokemukselta. Folletin ansioksi voi lukea hyvän ja yksinkertaisen kielen ja koukuttavan tarinankerronnan. Hän kuvaa rinnakkain viiden, eri yhteiskuntaluokasta tulevan perheen kohtaloita Euroopassa ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen aikaan. Yllättävän helpontuntuisesti Follett saa luotua yhteydet niin venäläisten tehdastyöntekijöiden ja amerikkalaisen mafian kuin työväenluokkalaisen palvelijan ja yläluokkaisen ihmisoikeustaistelijan välille. Kirjassa fiktiiviset henkilöt ja heidän elämänvaiheensa risteävät todellisten historian tapahtumien ja henkilöiden kanssa.

Seuraava lukujonossa ovat Anthony Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe ja Peter Hoegin erikoisuus Hiljainen tyttö.

Mietin ensimmäistä kertaa tämän lapsuudessa alkaneen rakkaan harrastuksen vaikutusta ammatinvalintaani osallistuttuani reilu vuosi sitten viestinnän mentorointiohjelmaan. Eräs kouluttaja aloitti urasuunnittelua koskevan osuutensa pyytämällä meitä aktoreita (mentoroitavia) miettimään, mitä teimme lapsuudessamme. Minä luin, luin ja luin varsinkin iltaisin niin kauan, että äitini piti vähän väliä viivähtää huoneeni ovella patistelemassa nukkumaan. Ehkä polkuni oli siten sinetöity: olen viestijä, opettaja ja nyt myös suomen kielen opiskelija.

Lukuintoa!

Ruudun takaa <3 Marinella