Arjen takkuja

Joskus kaikki takkuaa...

Anteeksi, ystävät, että pilaan jouluisen tunnelman ja tulen selvimään arjen takkuja tänne kulkusten kilinän ja tonttujen vilinän keskelle. Kirjoitan tätä postausta autossa. Mikäs tässä on kirjoitellessa, kun kökötän paikallani aamuisessa ruuhkajonossa kuin paskatatti! Kaikkialla on valkoista. Ei puhtaan valkoista, mutta valkoista kuitenkin. Laitan Bing Crosbyn laulamaan Valkeaa joulua täysin palkein ja kuvittelen, että sakea, harmaan valkoinen sumu on lunta. Tai vaikkapa joulupuuroa! Nam!

Aamuista sumua ja sumppua

Kun olin pieni koululainen, äidilläni oli tapana selviä hiuksissani olevia sitkeitä takkuja kamman ja Suave-hiusvoiteen avulla. Jos nuo äitini niksit tehoaisivat myös muihin arjen takkuihin, olisin onnellinen: kestäisin riemumielin hiusvoiteen ällöttävän hajun ja jopa tukan tukistuksetkin.

Tänä aamuna - niin kuin monina muinakin aamuina - tiskailin kahvimukit ja aamiaislautaset käsin. Eipä aikaakaan, kun kylpyhuoneesta kantautui korviini äkäinen, aamumöreä "Chiudi l'acqua!/Sulje hana!" -käsky. Kumppanini oli saanut jälleen kerran varsin virkistävän suihkun niskaansa (hih hih!). Kaikkien näiden Italiassa vietettyjen vuosien jälkeenkään en muista koskaan sitä hyvin ärsyttävää tosiasiaa, että kahdesta hanasta ei tule samanaikaisesti lämmintä vettä. Onkohan jin-jang -teorialla jotakin tekemistä asian kanssa? Kun yhdestä hanasta tulee kuumaa ja toisesta kylmää, on maailmankaikkeus (ja perherauha) harmonisessa tasapainossa.

Chiudi l'acquaaaaaa!!!

Italialaisten kotitalouksien normisähkösopimuksilla (3 kW) ei voi huudattaa kodinkoneita rajattomasti. Tämänkin asian unohdan säännönmukaisesti hääriessäni kotona multitasking mamaa leikkien. Uunit, pesukoneet ja tiskikoneet päälle samanaikaisesti ja valmista tulee suit sait sukkelaan. Tai sitten ei. Sähköt napsahtavat pois päältä ennen kuin ehdin laskea kolmeen (kiukkuista kihinää ja korvista nousevaa savua...). Sähkösopimuksen potenssia voi nostaa 4,5 tai 6 kW:iin, mutta kun se maksaa! Jostakin on sentään joskus säästettäväkin.

Hei, kuka sammutti valot???

Italiassa on paljon suurta (mm. ihmisten ego ja pääsiäisen suklaamunat), mutta postilaatikot ja -luukut ovat jostakin kumman syystä tosi pieniä. Päivän posti ja mainoslehtiset tursuavat järestään ulos luukuista. Luulen myös, että meidän alueen postinkantajalla on vaikeita mittasuhteiden hahmottamishäiriöitä, koska joskus luukkuun on tungettu väen vängällä lähetys, joka ei voi sinne kaiken järjen mukaan kertakaikkiaan mahtua. Suuret paketit hän jättää joko postiluukkujen ja ovisummereiden yläpuolella olevalle tasolle, josta kuka tahansa voi napata ne mukaansa, tai heittää lukollisen portin sisäpuolelle taivasalle: sinne ei pitkäkyntisen käsi ehkä yllä, mutta entä jos alkaa sataa kaatamalla? Siinä Suomesta kalliilla rahalla tilattu kirjalähetys muuttuu hyvin nopeasti kosteaksi selluloosamassaksi. Saapumisilmoitus olisi oikeasti tosi kiva juttu, vaikka ei se paikallisessa postissa jonottelukaan mitään suurta herkkua ole. Onneksi meidän rapussa asuu ihania naapureita, jotka pelastavat tilaisuuden tullen pakettini ja kiikuttavat ne kotiovemme taakse. Grazie infinite!

Pikkuruisia postiluukkuja

Meillä on asunto, joka on käynyt auttamattomasti liian pieneksi kolmelle ihmiselle. Kaapit, laatikot, nurkat, sänkyjen alustat ja jopa kylpyamme pursuavat tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa. Tilanpuute ahdistaa ja vaikeuttaa järjestyksenpitoa ja elämää yleensäkin. Asunnon vaihto isompaan ja toivottavasti myös toimivampaan on suunnitelmissa, mutta milloin? Ja ennen kaikkea mistä? Herra tietää, muttei kerro! Odotellessa ei auta muu kuin jatkaa erittäin haastavan, mukaellun tetriksen (mm. kenkä-, vaate- ja kattilatetris, kuolleiden kännyköiden tetristä unohtamatta) pelaamista eli yrittää löytää sopivankokoisia rakoja ja koloja tavaralle, jota on yksinkertaisesti liikaa... Pelaaminen onnistuu joskus paremmin, jos käyttää järjen sijasta raakaa voimaa!

Kenkätetris

Ehkä suurin arjen ja koko italialaisen elämäni takku - kaikkien viheliäisten pikkutakkujen äiti - on kuitenkin asuinympäristöni. Olen kantapään kautta oppinut, että suurkaupunkielämä ei sovi tälle sielultaan maalaiselle ja luontoa rakastavalle tytölle ollenkaan (Nichelino ei ole iso kaupunki, mutta koska se on ihan Torinon kyljessä kiinni, lasken sen kuuluvan samaan suurkaupunkisyssyyn)! Pakokaasusta, kaupunkipölystä, savusumusta, stressistä, ruuhkista sekä melu- ja valosaasteesta valmistetusta "terveyssmoothiesta" on tullut minulle todellinen inhokki enkä haluaisi tarjota sitä jälkikasvullenikaan. Vaihtaisin tältä istumalta ja hetkeäkään epäröimättä suurkaupungin tarjoamat monipuoliset palvelut ja kaikenkarvaiset vapaa-ajanriennot puhtaaseen, hiljaiseen luonnonrauhaan. Ehkä saan kumppanini pään vielä kääntymään - joko huomaamattoman hellästi tai sitten vähän järeämmin ottein. Ehkä joku kaunis päivä muutamme johonkin viehättävään, luonnonläheiseen pikkukylään tai -kaupunkiin. Täällä Italiassa tai - kukapa sen tietää - Suomessa. La speranza è l'ultima a morire! Toivossa on hyvä elää!