Eräs erityinen sunnuntai

Onnea on mahdollisuus retkeillä ja matkustaa. Onnea on myös voida palata kotiin.

Heinäkuun 8. päivä. "Kesän kirkas huomen ja suvisunnuntai". Voi, kuinka paljon rakastankaan unenpöpperöisiä, verkkaisesti vaeltelevia kesäisiä aamuhetkiä. Rakastan, vaikka kiihkeästi kaipaamani rantamaisema, puutarhakeinu ja sametinpehmeä nurmikko paljaiden varpaiden alta puuttuvatkin. Niin kuin monena muunakin kesäsunnuntaina, myös tänä pyhänä katoin aamiaisen parvekkeelle. Kesken kiireettömän aamukahvihetken korviini kantautui ovenkolahdus ja moittiva toteamus: "Dovevamo andare a fare il picnic e non hai ancora preparato nulla" (Meidän piti mennä piknikille etkä ole vielä laittanut mitään valmiiksi). Juoksulenkiltään palannut kumppanini ei ollut ilmeisestikään tyytyväinen näkemäänsä.

Onnea on luonnonkaunis maisema

Takaraivossani alkoi soida Paula Vesala. Ensin hiljaa ja sitten yhä kovempaa. Älä tuu droppaa mun tunnelmaa! ÄLÄ TUU DROPPAA MUN TUNNELMAA! On totta, että eväsretki vuoristoon oli minun ideani. Mutta oli myös sunnuntai eivätkä kellon viisarit näyttäneet vielä edes kymmentä. Olin onnistunut saamaan aamuseitsemän jälkeen uudestaan unenpäästä kiinni katkonaisesti nukutun yön jälkeen ja herännyt vain muutamaa tovia aiemmin. "Anna minulle armoa! Pietà!" huusin mielessäni. Samaan hengenvetoon totesin jälleen kerran, että myös lähestulkoon täydellisissä kumppaneissa on omat ärsyttävät piirteensä (niin kuin esimerkiksi liiallinen aikatauluttaminen ja rutiineihin takertuminen). Mutta eipä minustakaan vikaa puutu eli se siitä. Jatkamme toistemme raivostuttavia ominaisuuksia sietäen ja toivottavasti myös toisiamme rakastaen.

Onnea on elämänpolku, jonka suuntaa emme voi varmuudella ennalta tietää

Anteeksiantamattomasta vetkuttelustani huolimatta eväskorimme täyttyi ripeään tahtiin pestopastasta, uunituoreesta, omin hyppysin väkerretystä kesäkurpitsa-pekoni-juustopiiraasta, vihanneslohkoista, aprikooseista ja kylmistä juomista. Pienen perheemme pieni päiväretki kohti Alpeilla, Germanascan laaksossa sijaitsevaa, reilun 250 asukkaan Pralia saattoi alkaa. Mitä korkeammalle serpentiinimäinen tie meitä kuljetti ja mitä jylhemmiksi ja vihreämmiksi maisemat muuttuivat, sitä kevyemmäksi ja vapautuneemmaksi oloni tunsin. Kun otin perille päästyämme ensimmäiset henkoset puhdasta, raikasta, kultasadepensaille ja auringon paahtamien havupuiden neulasille tuoksuvaa vuoristoilmaa kuulin, kuinka keuhkoni alkoivat laulaa hiljaista kiitosvirttään. Tuohon virteen yhtyi koko kehoni. Mieleni oli livahtanut kuin varkain onnen seitsemänteen taivaaseen.

Onnea on eväsretki. Ja ruokahalu!
Onnea on paljaat varpaat
Onnea on lapsen riemu

Nautittuamme ihanat eväämme keinujen, liukumäkien ja piknikpöytien katveessa Germanasca-joen varrella, matkasimme Malzat - Pian dell'Alpet -väliä kulkevilla tuolihisseillä aina 2230 metrin korkeuteen saakka. Siellä maan ja taivaan välillä hieman pelokkaana (kärsin lievästä akrofobiasta) keikkuessani ja postikorttimaisia maisemia ihaillessani ajattelin, että elämä on ihanaa, ja että se elämän ihanuus piilee juuri näissä pienissä, ohikiitävissä, rakkaiden ihmisten kanssa vietetyissä tähtihetkissä. Olin sillä hetkellä niin onnellinen, että olisin voinut kuolla. Ja samalla halusin takertua elämän syrjään kiinni tiukemmin kuin koskaan aiemmin.

Onnea on katsella maailmaa erilaisesta näkökulmasta
Onnea on nähdä ja nauttia näkemästään
Onnea on tutustua luonnon pieniin ihmeisiin
Onnea on olla olemassa - tässä ja nyt!