Eräs syksyinen Suomi-koulupäivä

Aamuisia hetkiä

Viileähkön lauantaiaamun aurinko tanssittaa valoa ja varjoja naapuritalon punaisella tiiliseinällä. Yksinäinen pikkulintu säksättää parvekkeen kaiteella menneen kesän kaipuu siivissään. Unihiekan muruset kutittelevat silmäkulmassa. Aamun pikkutunneilla Yle Areenasta yhtä kyytiä ahmitut Uuden päivän tuoreimmat jaksot avaavat suun leveään haukotukseen. Kahvia ja tomaattileipiä ja taas kahvia. Kilometrejä ja ruuhkajonoja ja taas kilometrejä. Pienen pojan kiukuttelua ja aikuisten Pandan penkeillä puutuneita perseitä. Suomi-koulu kutsuu jo toistamiseen tänä syksynä!

Vilinää ja vilskettä

Tänä lauantaina Milanon Suomi-koulun kaikkein pienimpien luokassa kävi aikamoinen vilinä ja vilske. Siitä pitivät huolen viisitoista ipanaa, jotka olivat tulleet paikalle äiteineen tai isineen tai äiteineen ja isineen. Eivätkä ihan kaikki olleet edes paikalla. Päivä alkoi tutuilla laululeikeillä ja jatkui Suomi 100 vuotta -teemaan liittyvällä, sinisävyisellä puuhastelulla (En paljasta vielä, millainen hieno taideteos on tällä kertaa työn alla. Keväällä valmistuneen upean synttärikakun blogiani seuranneet ovatkin jo nähneet). Välipalan jälkeen oli vuorossa aina yhtä ihana lorupussi, johon Kimi uskalsi kurkistaa ensimmäisen kerran vasta viime lukuvuoden loppupuolella. Voi sitä riemua ja onnistumisen iloa! Nyt pieni käsi sujahtaa lorupussiin vikkelästi ja hetkeäkään epäröimättä.

Huomaan pienen lapseni kasvaneen ja kehittyneen paljon kesän kuluessa. Vielä viime keväänä välipalan syöminen muiden seurassa, pöydän ääressä paikallaan istuen ei olisi pojalta luonnistunut. Aiemmin pyynnöille ja kehotuksille kuurot lapsenkorvat ovat alkaneet kuulla ja kuunnella. Värikynien tupit poika sulkee (melkein aina) huolellisesti siinä missä ne ovat aiemmin lennelleet iloisessa kaaressa ympäri huonetta. Äiti-ihminen ei voi lakata ihmettelemästä ja ihailemasta...

Evästä ruumiille ja mielelle

Kaksituntisen koulupäivän päätyttyä pysähdyimme syömään eväitä koulun naapurissa sijaitsevaan, ihan äskettäin kunnostettuun leikkipuistoon. Meillä on puistossa vakiopenkki, jonka valtaamme kylmälaukkuinemme ja reppuinemme ja jota kohti Kimi suunnistaa määrätietoisesti nälän yllättäessä. Säät ovat toistaiseksi suosineet näitä meidän leppoisia piknik-hetkiämme. Aamupäivän kuulas viileys vaihtui tänäänkin miltei hellelukemiin yltäväksi iltapäivän lämmöksi. Riisisalaatti, pasta, leipätikut (grissinit) ja hedelmäsalaatti sekä pieni pala tummaa pähkinäsuklaata termoskahvi kyytipoikanaan maistuivat, jollei nyt ihan taivaallisilta, niin ainakin melkein. Auringon hehku hyväili hellästi vanhoja luita. Kimi sai temmeltää puistossa sydämensä kyllyydestä. Jälleen kerran totesin pienessä mielessäni, että onneen ei todellakaan tarvita ihmeitä. Ihan pienet, yksinkertaiset asiat riittävät. Mutta täytyypä olla varuillaan, sillä:

"Se sei felice non gridare troppo:
la tristezza ha il sonno leggero." (Anonimo)

"Jos olet onnellinen, älä pidä siitä liian suurta meteliä:
suru nukkuu kevyttä unta." 
(Tuntematon)
 

Jollei sinulle käynyt tätä postausta lukiessasi kuten yllä olevan kuvan miehelle, voit käydä kurkkaamassa myös muita Suomi-kouluaiheisia postauksiani:

Pieniä ja isoja Suomi-koululaisia

Jo joutui armas aika