Historian havinaa

Jos joku on sattunut torkkumaan historian tunneilla (minä - valitettavasti - 50 %:sti) tai unohtanut oppimansa nykyajan tietotulvan keskellä (minä loput 50 %), pieni ja pikainen kertaus lienee paikallaan. Romanovit olivat vuodesta 1613 vuoteen 1917 Venäjää yhtäjaksoisesti hallinnut aatelissuku. Heidät syrjäytettiin vallasta vuonna 1917: helmikuun vallankumouksessa vallan kahvaan tarttui Venäjän väliaikainen hallitus ja lokakuun vallankumouksessa bolševikit, jotka perustivat Venäjän neuvostotasavallan. Maanpakoon lähtenyt keisarillinen perhe  - Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen - teloitettiin julmasti ja ilman oikeudenkäyntiä Jekaterinburgissa heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä vuonna 1918.

Saffaronen linnan uljas julkisivu

Vanha tarina kertoo, että isäni (jota kutsumme leikkimielisesti keisariksi) suvussa virtaa tilkkanen Romanovien aatelisverta. Siis myös minä olen tämän tarinan mukaan osaksi siniverinen. Koska en ole muutoin päässyt nauttimaan aateliston erioikeuksista, on kohtuullista, että saan, jollen asua, niin ainakin työskennellä arvolleni sopivassa, ylhäisessä ympäristössä. Työpaikkani sijaitsee 1600-luvulta peräisin olevassa Saffaronen linnassa (Castello di Saffarone), jossa vaikuttaa hiljattain leskeksi jäänyt, ylväs ja suoraryhtinen kreivitär. Linna komeilee huonomaineisessa kaupunginosassa vilkasliikenteisen kehätien ja Torinon suurimman kaupunkipuiston, Parco della Pellerinan välissä, paksua savua sylkevän tehdaskompleksin ja terrorismin uhreiksi joutuneiden poliisien mukaan nimetyn "Lorusso e Cutugno" -vankilan naapurissa.

Näkymä linnan sisäpihalta

 

Linnan kauniita yksityiskohtia

Kun käännytään pääväylältä linnaan johtavalle kapealle, jalopuiden reunustamalle sivutielle, on kuin tulisi toiseen maailmaan. Ruuhkaliikenteen melut ja suurkaupungin katkut tuntuvat jäävän kuin taikasauvan iskusta jonnekin hyvin, hyvin kauas. Oravat loikkivat iloisesti paksurunkoisten tammivanhusten lomassa, pikkulinnut livertävät ja huuhkajat huhuilevat. Metsän siimeksessä saattaa vilahtaa fasaani. Kesäisin läheiselle niitylle tuodaan lehmiä ja lampaita laiduntamaan. Karjankellojen kilkatus on musiikkia korville ja terapiaa liikenteessä riekaloituneille hermoille. Linnan puutarha on aina hoidettu ja viimeistelty: siitä pitää huolen kumara ja oudonpuoleinen vanha ukonkäppänä, joka asuu yksin linnan alakerrassa olevassa hämärässä, tunkkaisessa asunnossaan. Linnassa on oma viehätyksensä kaikkina vuodenaikoina: kun lumiharso peittää maan, kun kirsikankukat kukkivat, kun suvi on suloisimmillaan, kun syysillat pimenevät ja saavat uskomaan linnan kummituksiin...

Näkymä linnan pääportille

 

Linnan puutarhan syyshehkua

Kuten aiemmassa postauksessa jo kerran totesinkin: kaikki kaunis päättyy aikanaan. Vuodenvaihteessa työpaikkani muuttaa "dalle stelle alle stalle" ("tähdistä talleihin"): historiaa huokuvista, romanttisista linnamaisemista keskelle karunpuoleista teollisuusaluetta. Mutta ei mitään pahaa, jollei jotain hyvääkin! Työmatkani lyhenevät ja bensakuluni pienenevät melkein puolella ja sehän on ihan kuin saisi tuntuvan palkankorotuksen (jollaisesta saan muutoin kaiketi vain unelmoida)! Ajan ja hermojen  säästyminen on sekin luettavissa tietynlaiseksi työsuhde-eduksi. Uudet toimitilamme ovat sen lisäksi aika edustavat ja niiden lähellä sijaitsee leipomo, josta saa kuulemma ihan törkeän hyviä leivonnaisia! Niillä voin lohduttautua Saffaronen taianomaista linnaa ikävöidessäni.

Tästä ovesta pujahdan sisään, kipitän raput ylös, toivotan hyvät huomenet taulun ylväälle aatelisherralle ja painun vähemmin aatelisiin hommiini.