Huomenta uusi aamu, huomenta uusi alku

Torkkuherätys on soinut jo kerran kiellon päälle. On aika ottaa vastaan uusi aamu. Nousen ylös vuoteesta, mittaan Pauligin Watsakahwit suodattimeen ja pysähdyn kuuntelemaan hetkeksi kahvinkeittimen kotoisan rauhoittavaa porinaa. Sipaisen levitteet, juustot ja kurkut Vaasan kauratyynyjen päälle ja istuudun silmäilemään päivän Kymäriä aamukahvin valmistumista odotellessani: Hamina on myymässä lapsuuteni kesäsiirtolasta tutun Petäjärannan leirikeskuksen. Kotkan työttömyysaste on huippulukemissaan. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvostelee puheessaan Euroopan Unionia. Sääennuste lupaa suhteellisen mukavaa ilmaa melkein koko maahan. Hörppiessäni kahvia Viivi ja Wagner -mukistani luen taaperoikäiselle pojalleni "Pikku toukka paksulaisen" kolme ja "Muumipeikon ystävät" kaksi kertaa. Myöhemmin kuuntelemme Fröbelin Palikoita. Tuiki tavallinen suomalainen arkiaamu, sanoisin.

Paitsi että tuossa tuiki tavallisessa suomalaisessa arkiaamussa on jotakin siihen kuulumatonta. Avatessani parvekkeen oven tunnen kasvoillani epäsuomalaisen kostean, lämpimän ja säätiedotusta vastaamattoman tuulahduksen.  Televisiostakin tulvii olohuoneeseen suomen kielestä kovasti poikkeavaa polotusta.  Nyt ei siis ollakaan Suomessa, vaan ulkosuomalaisen naisihmisen kotona Pohjois-Italiassa, Torinon kupeessa tiiviisti keikkuvassa Nichelinon kaupungissa. Aamuhetken harvinaiset herkut ovat Suomen tuomisia elokuiselta, vuosittaiseksi muodostuneelta kesälomareissultamme. Eikä päivän lehtikään ole kolahtanut postiluukusta painomusteen tuoksuisena, vaan luettu nykyaikaisesti älypuhelimen näytöltä.

Olen miettinyt blogin perustamista jo pitkään. Tuumasta toimeen ryhtyminen on vain ollut kovin vaikeaa ja vaivalloista. Päässäni ovat pyörineet kysymykset: Pystynkö? Jaksanko? Onko minulla aikaa? Olen myös epäillyt, löytyykö sanaisesta arkustani (jostakin kumman syystä mieleeni putkahtaa lukioaikaisen luokanvalvojani ja ruotsin kielen opettajani kipakka tokaisu: “Tumma tunnor bullrar mest”...) riittävästi materiaalia blogin ylläpitämiseen ja ennen kaikkea materiaalia, joka voisi kiinnostaa muitakin kuin vain itseäni ja ehkä jotakin satunnaista ystävää tai sukulaista. “Jokainen ihminen on laulun arvoinen”, lauloi edesmennyt Veikko Lavi aikoinaan. Jokainen ihminen lienee myös yhden blogin arvoinen. Minäkin. Tästä rohkaistuneena koitan kepillä jäätä ja heittäydyn blogivirran vietäväksi. Jos sinua kiinnostaa, mitä Italiassa jo pidempään asuneelle, iältään vaan ei mieleltään keski-ikäistyneelle Suomi-neidolle kuuluu, olet lämpimästi tervetullut pitämään peräsintä!

Tämä blogi tulee olemaan nyrkkeilysäkki, jota hakkaan, kun italialainen arki tökkii (hyvin usein). Olkapää, jota vasten itken, kun pohjaton Suomi-ikävä puristaa rintaani (hyvin usein).Ystävä, jonka kanssa jaan ajatuksiani, tuntemuksiani ja kokemuksiani missä milloinkin – niin arjessa kuin juhlassa. Tämä on blogi yhden ulkosuomalaisen rönsyilevästä elämästä. Ei sen enemmästä. Eikä sen vähemmästä.