I ♡ Lake Garda

Matkamuistoja lapsuudesta

Garda-järvi on minulle tuttu paikka jo lapsuudesta. Kävin siellä ensimmäistä kertaa äitini kanssa ollessani 7-vuotias. Lähdimme matkaan äitini pitkäaikaisen ystävän ja hänen minua vajaan vuoden vanhemman tyttärensä kanssa kohteenamme suloinen Limone (suomeksi sitruuna). Tuosta reissusta lapsen mieleen jäivät etenkin uima-allas, 100 liiralla hotellin baarista ostetut paperipäällysteiset karamellit, markkinoilta kassiin jäänyt vinkuva Barbapapa, kyläjuhlassa äitejämme italialaisella intohimolla tanssittaneet ohukainen ja paksukainen, pahalta maistunut anjovispizza sekä hotellissamme asustanut, päivittäin onkimassa käynyt turisti, joka aiheutti meissä tytöissä jostakin kumman syystä hurjia hihityskohtauksia. Hän sai meiltä kutsumanimekseen Onkija-Tonkija. Nyt aikuisena näen ja koen asiat (myös anjovispizzan) eri tavalla, mutta yksi asia ei muutu vuosien eikä edes vuosikymmenten saatossa: Garda-järvi on edelleen ihana ja palaan sinne aina yhtä mielelläni.

Torboleen mä kaipaan niin...

Kuka kaipaa Rööperiin, kuka jonnekin muualle. Viime lauantaina anopilla vahvistettu pieni perheemme lähti ajelemaan kohti Garda-järveä, jossa meidän oli tarkoitus juosta jo perinteeksi muodostunut 15 kilometrin pituinen Garda Run. Majoituimme aiemmilta vuosilta tutuksi tulleessa Torbolessa sijaitsevaan Torbole-nimiseen hotelliin, josta olimme varanneet huoneen jo hyvissä ajoin viime keväänä. Huoneemme ikkunasta avautui postikorttimaisen kaunis järvimaisema. Olisin voinut jähmettyä paikoilleni ja tuijottaa tuota maisemaa halvaannuttavan hurmion vallassa vaikka ikuisuuksiin. Se hyväili suloisesti niin silmiä kuin sieluakin ja oli kauniimpi kuin mikään ihmisen luoma taideteos (jos tuota minun yhdessä kumppanini kanssa aikaansaamaa, kohta 3-vuotiasta mestariteosta ei oteta huomioon).

Onnistumisia ja onnenhetkiä

Garda-järven rannalla uinuva Torbole heräsi sunnuntaina kukonlaulun aikaan. Vannoutuneimmat purjelautailijat olivat jo sukeltaneet aamun hämärään ja heittäytyneet navakan tuulen vietäviksi, kun me juoksijat vasta kiiruhdimme Malcesineen kuljettavaan lauttaan viimeisiä unenrippeitä silmistämme pyyhkien. Juoksumatka Malcesinesta Torboleen ei ollut lyhentynyt tai helpottunut sitten viime vuoden, mutta kova pääni ja selkäytimestäni pintaan pulppuileva suomalainen sisu piiskasivat minua eteenpäin. Askel askeleelta. Kilometri kilometriltä. Ja niinhän siinä taas kävi, että tämä muutamaa liikakiloa vyötärönseudullaan kantava pullahiiri jaksoi juosta koko 15 kilometrin pituisen matkan lähtöviivalta maaliin saakka. Pistipä hän vielä piirun verran paremmaksi viime vuoteen verrattuna: matka taittui minuuttia nopeammin. "Hyvä minä!", riemuitsin itsekseni ja nostin ylpeänä kuvitteellisen kissanhäntäni. Päivän paras hetki taisi kuitenkin olla se, kun pulahdin Garda-järven viileään veteen virkistäytymään tai se, kun istuimme koko konkkaronkka - minä, Alessandro, Kimi ja anoppi - järvenrannalla syysauringon lämmöstä ja laineiden liplatuksesta nautiskellen. Juuri niitä! Onnen pieniä pipanoita!

Lue tästä viimevuotisesta Garda-järven reissustamme.