Ihan tavallinen päivä (eli ehkä vähän tylsää luettavaa)

Kun olin muuttanut Italiaan, jotkut entisistä työkavereistani huokailivat kuulemma vähän haikeina: "Voi että! Siellä se Marika nyt asustelee ihanassa Italiassa". Ihan niin kuin olisin lähtenyt loppuelämäni mittaiselle, pelkkää jännittävää seikkailua ja hauskanpitoa täynnä olevalle lomamatkalle. No, alussa se ehkä sitä olikin tai jos ei ollutkaan, niin ainakin tuntui siltä. Uutuudenviehätyksen kadotessa ja alkuinnostuksen laantuessa karu totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua: arki on arkea myös ihanassa Italiassa. Aika ajoin varsin puuduttavaa ja takkuistakin sellaista.

Ajattelin kertoa nyt yhdestä tuiki tavallisesta päivästäni täällä upeiden maisemien, mielenkiintoisten nähtävyyksien, historiallisten monumenttien, shoppailemaan houkuttelevien putiikkien sekä viehättävien kahviloiden, trattorioiden ja ravintoloiden (listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka) maassa. Ja kukahan noista ihanuuksista ehtii nauttia ruuhkavuosien pyörteissä? Kysyn vaan... Arjen soppaani kuuluvat kitkerinä sivumakuina paitsi jatkuva ajanpuute, myös asuinympäristön aiheuttama matalatasoinen stressitila (tää haluais ihan oikeesti pois suurkaupungin kupeesta asap). 

Perheen pienin valtaa suurimman tilan 180 senttiä leveästä sängystämme. Perheen suurin saa taistella elintilastaan patjan reunalla...

Kännykän herätyskello alkoi piipittää kello 6.15. Armoa! Pietà! Vaikka kuulin sieluni korvin vuosikymmenten takaisen "heräjä sinä, joka makaat" - lauseen äitini tutusti kumisevalla äänellä, päätin aktivoida torkkuherätyksen, vetää peiton korviin ja palata takaisin untenmaille vielä minuutiksi, pariksi. Kimi ja isänsä olivat kanssani samaa mieltä. Kuten aina, lisätorkut kostautuivat vähemmän suloisesti. Tuli ihan kamala kiire! Aamukahvit, aamupalat ja aamupesut. Astiat tiskikoneeseen, vaatteet päälle, peitto sängyn suojaksi. Vähän väriä tynkäripsiin (joita äitini minulle suosittelema risiiniöljyhoito ei koskaan kasvattanut pitkiksi, tuuheiksi ja kauniin kaareviksi...), kakara kainaloon ja menoksi!

Aamu oli aurinkoinen, mutta viileänpuoleinen (6 astetta). Vein Kimin hoitoon isoäitinsä, nonna Marian luokse samalla kiireellä, jolla Camilla Mickwitzin kirjoista tuttu käkkärätukkainen Kaarina vei hoitoon oman poikansa. Ajatteleekohan Kimikin Jasonin tavoin: "Ihan kuin lentäisi"? Kimin nonna eli isoäiti ja minun suocera eli anoppi (tarkennan: avo-anoppi) asuu sivumennen sanoen noin kahdeksan kilometrin päässä Nichelinosta, työpaikkaani nähden ihan vastakkaisessa suunnassa.

Kimi jäi tyytyväisenä hoitoon ja minä kaasuttelin valkoisella peltipandallani tieheni. Nielin pakolliset asfaltit, pakokaasut ja ruuhkajonot matkalla töihin. Ihailin tienpientareiden auringonkeltaista voikukkamerta, Alppien valkohuntuisia huippuja ja puiden suloista vihreyttä. Kuka hullu haluaa sulkeutua vapaaehtoisesti neljän seinän sisälle ja kahlita itsensä tietokoneeseen ja puhelimeen, kun kevät kutsuu kukkaniityille kirmailemaan? No, tietenkin se hullu, jonka on vähän niin kuin pakko! Ei se jokapäiväinen leipä tipu taivaasta suoraan pöytään täälläkään päin Eurooppaa.

Sorvin ääreen ja sorvin ääressä.

Viisituntinen työpäiväni (teen 70-prosenttista osa-aikatyötä) kului rutiinihommien parissa. Itse asiassa minun olisi pitänyt olla jo valmistelemassa koulutusrahaston hyväksyttäviksi ensi viikolla saatettavia koulutussuunnitelmia, mutta työkalut puuttuivat: on hyvin tavallista (ja samalla hyvin turhauttavaa), että kaikki tarvittavat tiedot ja asiakirjat toimitetaan viime tingassa, jolloin tuli jo polttelee pyllyn alla ja tuskanhiki helmeilee otsalla.

Työpäivän kuluessa ulkoilman lämpötila oli ehtinyt nousta 20 asteeseen ja minun nälkäni kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että olisin voinut popsia hevosen - mieluusti isokokoisen sellaisen! Olemme työkaverini Joannan kanssa mukautetulla pääsiäispaastolla emmekä syö herkkuja - paitsi minä sunnuntaisin (emme myöskään - valitettavasti - laihdu...). Muutama leipätikku eli grissino ei onnistunut taltuttamaan äkäisesti ärjyvää vatsaani. Onneksi anoppini valmisti minulle tukkimiehen annoksen kotitekoista pastaa, kun menin hakemaan Kimiä hoidosta. Kiitos, anoppi! Vaikka emme sielunsukulaisia olekaan, olet ihan hyvä tyyppi!

Trofie con cime di rapa. Cima di rapa on latinaksi Brassica rapa sylvestris ja suomeksi? En mie vaan tiiä!

Matkalla "nonnalasta" kotiin pysähdyimme hetkeksi heittelemään kiviä (Kimin lempipuuhaa) sameavetisen Chisola-joen yli johtavalle sillalle ja sitten olikin jo aika lähteä kotiin haukkaamaan välipalaa ja pakkaamaan uimakasseja. Käymme Kimin kanssa tiistaisin puoli tuntia kestävällä acquababy-tunnilla Nichelinon kaupungin uimahallissa. Se ei ole välttämättä kovin rentouttavaa puuhaa, mutta koska Kimi rakastaa vedessä polskuttamista... Mitäpä äiti ei tekisi lapsensa tähden? Pukuhuoneisiin pääsee vain kymmenen, viisitoista minuuttia ennen tunnin alkua. Siinä ajassa ei ole todellakaan helppoa selvitä pienen, ehkä kiukuttelevankin lapsen kanssa: riisua vaatteet, pukea uimapuvut, käydä pesulla ja ehtiä vielä ajoissa altaaseen. Varsinkaan, kun pukuhuone on aina täynnä ja suihkukoppeihin kamalat jonot. Huomaan joidenkin säästävän aikaa jättämällä suihkun väliin: en halua edes ajatella kaikkia mahdollisia ainesosia, joita allasvedestä löytyy kloorin lisäksi... Tällä kertaa ehdimme altaaseen viitisen minuuttia myöhässä. Yksi kuudesosa tunnista oli menetetty. Kun näin Kimin iloisesti nauravan suun ja vettä vinhasti roiskuttavat kädet, pukuhuonerumban aiheuttama stressi ja kiukku hälvenivät ja olin jälleen kerran tyytyväinen, että tuli lähdettyä.

Kivien heittely veteen on kivaa. Niin pojasta kuin äidistäkin.

 

Neiti Kevät on istuttanut kukka-asetelmiaan sillan kaiteisiin kiinnitettyihin kukkaruukkuihin.

 

Nichelinon uimahallin ladattava kortti, jolla pääsee sisälle pukuhuoneisiin/allasosastolle ja jolla suihkut ja hiustenkuivaajat toimivat

Uimahallireissumme aikana päivä oli kiirehtinyt iltaan. Alessandro odotti meitä kotona valmiin päivällisen kanssa. Syömisen, pakollisten kotihommien, leppoisan yhdessäolon ja iltakahvien jälkeen olivat vuorossa kaikille lapsiperheille tutut iltarutiinit iltapesuineen, iltasatuineen, hyvän yön suukkoineen ja tuutulauluineen. Monia itkupotkuraivareita päivän aikana saanut, uhmaikäinen päivänsäteeni sammui kuin lyhty. Minä koin - jälleen kerran - saman kohtalon vain muutamia minuutteja myöhemmin, vaikka tarkoitukseni oli vielä nousta ylös, keittää kupillinen rooibosta, kirjoittaa blogia ja tehdä muitakin pikkujuttuja. Havahduin vähän ennen keskiyötä, kävin iltapesulla ja palasin takaisin nukkumaan kahden minulle hyvin rakkaan ihmisen - ison ja pienen - keskelle.

Millainen on sinun ihan tavallinen päiväsi?

Kahvikupillisen mittainen hetki omaa aikaa. Fazerin suklaalevyn viimeiset palat söi Ale... (Ystävät rakkaat, lisää saa lähettää!)