Jo joutui armas aika

Ihana Parco del Pitone.

Kimin ensimmäinen lukuvuosi Suomi-koulussa päättyi eilen tunnelmalliseen kevätjuhlaan. Takana on antoisa kouluvuosi niin äidille kuin pojallekin. Myös isä on kulkenut mukana mukisematta ja täysin vapaaehtoisesti. Lauantaiaamuiset varhaiset herätykset sekä koulun ja kodin välillä ajetut lähes 5000 kilometriä ovat olleet vaivan arvoisia.

Sukellus vihreään vehreyteen!

Pari viikkoa ennen kevätjuhlia Suomi-koulu järjesti lapsille ja heidän vanhemmilleen kevätretken Bergamon provinssiin, vihreääkin vihreämmän luonnon keskellä sijaistevaan "Parco del Pitone" -nimiseen seikkailupuistoon. Puisto kuuluu niihin paikkoihin, joita minä tapaan kutsua maanpäällisiksi paratiiseiksi. Paikkoja, joissa riittää kauniita maisemia silmänkantamattomiin, luonnonrauhaa, pikkulintujen vienoa viserrystä, käen kukuntaa, kärpästen pörinää ja kukkain huumaavia tuoksuja. Paikkoja, jotka saavat huokaamaan: "La vita è bella, nonostante tutto", "Elämä on ihanaa, kaikesta huolimatta".

Luontopolkuja, kivien heittelyä ja vesivärimaalausta.

Lapsille oli järjestetty luontopolku ja savenmuovausta. Isommat ipanat pääsivät kokeilemaan taitojaan kiipeilyradalla kypärät päissään ja kiipeilyköydet käsissään. Kimille puiston parhain anti taisi olla pieni kuralätäkkö ja tavallista runsaampi kivitarjonta. Loiskis ja roiskis vaan! Kivien heittely on edelleen yksi pojan rakkaimmista harrastuksista. Taivasalla nautitut eväät maistuivat taivaallisilta. Retki oli (ja on yleensäkin) ruoan parhain mauste! Sääkin oli epävakaisista ennusteista huolimatta mitä mainioin. Taivas alkoi tiputella vettä vasta, kun oli kotiinlähdön aika. "Che culo", italialainen sanoisi (paljon käytetty, mutta vähemmän sivistynyt ilmaisu). Tosiaankin! Onni potki tässä asiassa mojovasti persuuksille.

Mukavaa ja mukavasti sotkevaa puuhastelua.

Suomi-koulun ansioista pääsimme osallisiksi siitä, mistä olin pelännyt jäävämme kokonaan paitsi ulkomailla asuessamme: suomalaisen kevätjuhlan ja etenkin Suvivirren luomasta tunnelmasta. Tervetuliaissanojen jälkeen tuo niin rakas ja tuttu virsi kaikui juhlasalissa saaden muistojen virrat tulvimaan ja silmäkulmat kostumaan. Kimikin oli oppinut virren ensimmäisen säkeistön omalla tavallaan ja lauloi lapsen riemulla mukana. Pienten ryhmän "sormilaulu"-esitykseen hän ei sitten suostunutkaan osallistumaan. Jos poika sanoo ei, niin se on sitten todellakin ei. Siinä eivät maanittelut auta. Keski- ja isojen ryhmän oppilaat esittivät suloisen ujosti "Ihme ja kumma" -laulun ja pistivät sen jälkeen tanhuksi. Tässä vaiheessa myös Kimi päätti astua näyttämölle tanssahtelemaan.

Suomi-koulun opettajat Kaarina, Krista ja Terhi. Krista esittelee ylpeänä pienten ryhmässä Suomi-neidolle tehtyä upeaa synttärikakkua.

Todistustenjaon (Kimi jäi luokalle ja jatkaa ensi syksynäkin ihanassa pienten ryhmässä) ja opettajien kukituksen jälkeen juotiin juhlakahvit. Kaikki olivat tuoneet mukanaan jotakin hyvää - makeaa, suolaista tai juotavaa - ja kahvipöytä notkuikin mitä ihanampia herkkuja. Vatsat täysinä oli hyvä päättää mennyt lukuvuosi.

Kimin ensimmäinen, muttei viimeinen Suomi-koulutodistus.

Vaikka päivä oli pitkä, Kimi halusi lähteä puistoon keinumaan heti, kun olimme saapuneet kotiin. Mitäpä äiti ei poikansa vuoksi tekisi? Siis puistoon! Kimin saatua kovat vauhdit istahdin viereiseen keinuun ja annoin sen heilua korkealle. Sillä samaisella hetkellä nuorruin ainakin 35 vuodella. Tuntui siltä, kuin olisin itsekin päässyt juuri kesälaitumille: "Kesä, aurinko paistaa pilven reunan takaa. Kesä, aurinko paistaa. Olen vapaa!"

Kahvittelun aikana taustamusisoinnista pitivät huolen Kimi ja tytöt.

Lämmin kiitos kaikille Suomi-koulua pyörittäville (Heli, Ninni, Matleena, Krista, Terhi ja Kaarina) ja siellä pyöriville! Syksyllä nähdään jälleen!

Jos joku lukijoista kiinnostui Milanon Suomi-koulusta, lisää tietoa löytää tästä linkistä. Mukaan kannattaa tulla: Suomi-koulu on rennon meiningin ja mukavan porukan paikka. Se on hyvä lääke myös Suomi-ikävään!