Kahden morsiamen häät, homofobiota ja muita mietteitä - Nozze da due spose, omofobie ed altri pensieri

Työkaverini kertoi tarinan ystävänsä nelivuotiaasta pojasta, joka oli viety viikonlopuksi hoitoon isovanhempiensa luokse. Isovanhemmat olivat hartaita katolilaisia, jotka kävivät säännöllisesti kirkossa kuulemassa Jumalan sanaa ja pääsemässä synneistään. Ja niin tapahtui tuonakin viikonloppuna. Kirkollisen toimituksen päätyttyä isoäiti esitteli ylpeänä papille tyttärenpoikansa. Sanavalmiin nelivuotiaan ja papinkaapuun pukeutuneen Herran palvelijan välillä käytiin seuraava keskustelu:

- Onko sinulla lapsia?
- Kyllä, poikaseni. Kaikki seurakunnan jäsenet ovat minun lapsiani.
- Oletko naimisissa?
- Kyllä, lapseni. Olen naimisissa Jumalan kanssa.
- No, silläpä sinä olet pukeutunut mekkoon!!! Äiti onkin aina sanonut, että jos on homo, niin se pitää myös tunnustaa avoimesti!

La mia collega mi ha raccontato una storia sul figlio di una sua amica, all'epoca di 4 anni, che aveva passato un weekend dai nonni. I nonni erano molto cattolici e andavano quotidianamente a messa per ascoltare la parola di Dio e per liberarsi dai peccati. E così fu anche quel weekend. Dopo il rito religioso la nonna ha presentato con tanto orgoglio suo nipote al prete. Tra il bambino con una bella parlantina e il servo di Dio che indossava il camice liturgico prendeva luogo la seguente conversazione:

- Tu hai dei bambini?
- Sì, figliolo mio. Tutti i membri della parrocchia sono i miei bambini.
- Sei sposato?
- Sì, bambino mio. Sono sposato con Dio.
- Ah, ecco perché indossi la gonna!!! La mia mamma ha sempre detto che se si è gay, bisogna ammetterlo apertamente!


Toinen tarina sijoittuu työpaikkani kahvihuoneeseen, jossa käytiin jokin aika sitten kiivaanpuoleinen keskustelu samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisistä suhteista. Varsin mustavalkoiset mielipiteet omaava miespuolinen, noin 45-vuotias työtoverini luokitteli suhteet luonnonvastaisiksi perversioiksi, joiden salliminen johtaa ennen pitkää kaikkien muidenkin sairaalloisten poikkeamien hyväksymiseen ja siihen, että koko yhteiskunta heittää yhtä suurta häränpyllyä. Kuuntelin huuli pyöreänä tuota mahtipontista saarnaa ja kysyin sitten mieheltä, mitä tapahtuisi, jos hänen oma poikansa tai tyttärensä paljastuisi homoseksuaaliksi (tätä voi kukin vanhempi tahollaan pohtia). "Voi pyhä sylvi sentään!!! En halua edes ajatella moista!”, mies vastasi. “Kuolisin sisältä! Enkä ainakaan kattaisi ruokapöytään lautasta tulevalle vävylle/miniälle”. Päätin laittaa lisää pökköä pesään tekemällä miehelle vielä yhden, hiukan provosoivamman kysymyksen. "Minkä seuraavista vaihtoehdoista valitsisit: että poikasi/tyttäresi olisi A) kaikin puolin kunnollinen ja menestyvä ihminen, mutta homoseksuaali B) huumeriippuvainen vai C) terroristi?" Mies päätyi hetkeäkään epäröimättä vaihtoehtoon B perustellen valintaansa sillä, että huumeriippuvuudesta voi parantua (mies ei tainnut olla tietoinen siitä, että Maailman terveysjärjestö WHO on poistanut homoseksuaalisuuden psykologisten häiriöiden luettelosta jo v. 1990). En kysynyt, mikä olisi ollut hänen mielestään toiseksi paras vaihtoehto. En halunnut edes tietää...

Nämä kaksi tositarinaa ovat vain pieniä, yksittäisiä esimerkkejä yhtäältä siitä, kuinka helposti lapset voivat kasvaa suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen ja toisaalta siitä, kuinka tiukassa kerran omaksutut asenteet, ennakkoluulot ja pelot istuvat, vaikka ympäröivä maailma, normit ja arvot muuttuisivatkin.

Un'altra storia si ambientava nella sala break dell'ufficio dove lavoro. Mentre sorseggiavamo un caffè facevamo una conversazione piuttosto viva sulle relazioni tra due persone dello stesso sesso. Un collega sui 45 anni con una visione del mondo alquanto bianco e nera considerava tali relazioni come perversioni contro natura e riteneva che l'approvazione delle stesse determinasse prima o poi l'accettazione di qualsiasi tipo di comportamento malato e di conseguenza tutta la società andasse a rotoli. Ascoltavo incredula la filippica di quel uomo e dopo gli ho fatto una domanda sulla quale ogni genitore potrebbe o, forse meglio, dovrebbe riflettere: che cosa succederebbe se tuo figlio/tua figlia si rivelasse omosessuale? "Per carità!!! Non ci voglio neanche pensare!" rispondeva l'uomo. "Morirei dentro! E di sicuro non apparecchierei un piatto in più sul tavolo per il/la futuro/a genero/nuora!" Non potevo non stuzzicarlo un po' di più facendo un'altra domanda più provocante. "Tra le tre alternative quale sceglieresti: che tuo figlio/tua figlia fosse A) una brava persona di successo ma omosessuale B) un/una tossicodipendente o C) Un/una terrorista?" L'uomo sceglieva senza esitare l'alternativa B motivando la sua scelta con il fatto che dalla tossicodipendenza si può guarire (evidentemente non sapeva che l'Organizzazione Mondiale della Salute aveva eliminato l'omosessualità dall'elenco dei disturbi psichici già nel 1990). Non ho più chiesto quale sarebbe stato la sua seconda migliore scelta. Non lo volevo neanche sapere...

Queste due storie vere sono soltanto piccoli esempi casuali da un lato su come i bambini possono crescere nella tolleranza e nell'accettazione della diversità e dall'altro lato su quanto è difficile togliere gli atteggiamenti, i pregiudizi e le paure una volta adottati anche se il mondo circostante, le normative e i valori cambiassero.

Muistan elävästi, kun filosofi Esa Saarinen hämmensi 80-luvun alkupuolella tämän tuolloin n. 12-vuotiaan tyttölapsen mieltä laulamalla hämyisellä äänellään poikarakkaudesta. Tuskin ymmärsin oikeasti - hyvin lapsellinen kun olin - mistä laulun sanat kertoivat, mutta tiesin niissä olevan jotakin kiellettyä. Jotakin, josta puhuttiin vain kuiskaten. Paljon on vesiä maailman joissa virrannut niin ennen Poikarakkaus-kappaleen julkistamista kuin sen jälkeenkin. Homoseksuaalit ovat taistelleet oikeuksiensa puolesta ja ovat niitä myös saavuttaneet. Joissakin maissa homoseksuaalisuus on edelleen rikos, josta seuraa pahimmillaan kuolemanrangaistus. Myös niissä maissa, joissa kahden samaa sukupuolta olevan henkilön väliset liitot on lain tasolla hyväksytty, esiintyy vielä paljon epäkohtia, syrjintää sekä moraalisesti arveluttavaa ja rikosoikeudellisestikin rangaistavaa, homoseksuaaleihin kohdistuvaa käytöstä.

Mi ricordo ancora benissimo quando il filosofo finlandese Esa Saarinen cantava con la sua voce misteriosa la canzone “L'amore tra i maschietti” all'inizio degli anni 80 e agitava l'anima di questa ragazza all'epoca 12enne. Molto probabilmente, una bambina assai ingenua com'ero, non capivo in fondo di che cosa parlasse quella canzone ma sapevo che parlava di qualcosa di proibito, di qualcosa di cui non si usava parlare ad alta voce. Sotto i ponti ne è scorsa tanta acqua sia prima che dopo la pubblicazione di quella canzone. Gli omosessuali hanno lottato per i loro diritti e ne hanno anche acquisiti alcuni. In certi paesi l'omosessualità continua ad essere considerata un reato che conduce, nei peggiori dei casi, alla pena di morte. Anche nei paesi dove le unioni tra due persone dello stesso sesso sono state approvate nella legge, esistono ancora tanti inadeguatezze nonché discriminazioni e comportamenti moralmente e penalmente discutibili verso gli omosessuali.

En ole ollut elämäni aikana tekemisissä kovinkaan monen homoseksuaalin kanssa, vaikken ole heitä millään tavoin tietoisesti ja tuskin tiedostamattomastikaan vältellyt. Päiväkotiajoilta muistan yhden hyvin tyttömäisen pojan, jonka kanssa kinastelin päivittäin siitä, kumpi meistä ehtii painaa päähänsä prinsessakruunun. En tykännyt pojasta, mutta vain siksi, että kruunu keikkui useammin hänen kuin minun päälaellani. Lukiossa minulla oli luokkakaverina tosi mukava nuorimies, joka rekisteröi myöhemmässä elämässään parisuhteen toisen miehen kanssa. Täällä Italiassa tutustuin romanialaissyntyiseen naiseen, joka solmi vast'ikään siviililiiton naisystävänsä kanssa. Hänen "kaapista ulos tulemisensa" ei vaikuttanut mitenkään ystävyyteemme. Ja miksi olisikaan vaikuttanut? Hän oli edelleen kaikesta huolimatta se ihan sama, ihana ihminen kuin oli aiemminkin ollut: yksi kaikkein vahvimmista ja sisukkaimmista naisista, jonka olen koskaan tuntenut.

Nella mia vita non ho avuto tanto a che fare con gli omosessuali anche se non li ho evitati consciamente e, credo, neanche inconsciamente. Dai tempi della scuola materna mi ricordo di un bambino molto effeminato con cui bisticciavamo sempre chi per primo faceva in tempo a mettere la corona della principessa in testa. Quel bambino non mi piaceva ma solo perché era lui che riusciva più spesso di me ad appoggiare quella corona sul cocuzzolo. Al liceo avevo un compagno di classe molto simpatico che più avanti nella sua vita si è unito civilmente ad un altro uomo. In Italia, invece, ho conosciuto una donna di origine rumena che ha celebrato l'unione civile con la sua compagna poco tempo fa. Il suo “outing” non ha influito in nessun modo sulla nostra amicizia. E alla fine, perché avrebbe dovuto? Lei è rimasta, nonostante tutto, quella stessa bella persona di sempre: una delle donne più forti e tenaci che io abbia mai conosciuta.

Huhtikuun alussa pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa elämässäni, kun tyttörakkaus sai sinettinsä noin vuosi sen jälkeen, kun samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliset siviililiitot hyväksyttiin Italiassa. Äsken mainittu ystäväni Tereza ja hänen naisystävänsä Elena vihittiin tuolloin siviililiittoon Torinon kaupungintalolla sukulaisten ja ystävien läsnä ollessa. Vihkiseremonia oli kaunis ja tunteisiin vetoava ja sen toimitti Torinon kaupungin naispuolinen viranhaltija, joka oli taistellut homoseksuaalien oikeuksien puolesta jo vuosia. Vihkitilaisuuden jälkeinen hilpeä hääjuhla järjestettiin Torinon ulkopuolella sijaitsevassa viihtyisässä ravintolassa hyvän ruoan, musiikin ja tanssin merkeissä. Hääkakkua leikattiin, kuohuviinilaseja kilisteltiin ja morsiuskimppua heitettiin ihan niin kuin kunnon häissä kuuluukin. Morsiamet loistivat kilpaa kevätauringon kanssa. Heistä huokui molemminpuoleinen rakkaus, välittäminen ja vilpitön ilo. Jotakin hyvin suurta oli saavutettu tuona keväisenä, kauan ja hartaasti odotettuna päivänä: "Vihdoinkin me!", ihan niin kuin hääkakussakin luki. Tereza ja Elena olivat onnensa ansainneet. Eikä tuo onni ollut pois keneltäkään.

All'inizio di aprile ho avuto l'occasione di assistere al momento in cui “l'amore tra le femminucce” veniva sigillato, tutto ciò, all'incirca un anno dopo che le unioni civili tra due persone dello stesso sesso erano state approvate in Italia. La mia amica Tereza di cui ho fatto cenno precedentemente e la sua compagna Elena hanno celebrato la loro unione civile nella Sala Matrimoni del Comune di Torino, gremita di parenti ed amici. Il rito civile era bello e commovente e veniva celebrato da una funzionaria della Città di Torino la quale ha lottato per anni per i diritti degli omosessuali. Dopo la cerimonia noi tutti ci siamo recati in un ristorante accogliente fuori Torino dove c'era la festa gioiosa all'insegna del buon cibo, musica e ballo. La torta nuziale è stata tagliata, i brindisi fatti e il bouquet nuziale lanciato come in una qualsiasi festa nuziale. Le due spose facevano concorrenza al brillare del sole primaverile. Sprigionavano gioia, amore e reciproca intesa. Qualcosa di molto grande era stato raggiunto in quel giorno fatidico: “Finalmente noi!”, proprio come c'era scritto sulla torta nuziale. Tereza ed Elena hanno meritato la loro felicità. E quella felicità non potrà urtare la sensibilità di nessuno.

Rakkaus - oli se sitten miehen ja naisen, kahden miehen tai kahden naisen välistä - ei ole tai sen ei ainakaan pitäisi olla ongelma. Viha on ongelma. Suvaitsemattomuus on ongelma. Väkivalta - niin fyysinen kuin henkinenkin - on ongelma. Tekopyhyys, ahdasmielisyys ja ennokkoluulot ovat ongelmia. Kunpa kaikki meistä osaisivat asettua toisen asemaan, ennen kuin heittävät sen kuuluisan ensimmäisen kiven. Pysähtyä ajattelemaan, ennen kuin tuomitsevat tai satuttavat toisia sanoin tai teoin. Kaikki eivät ole yhtä vahvoja kuin Tereza ja Elena kestääkseen ymmärtämättömien ja kapeakatseisten ihmisten taholta tulevaa painetta, halveksuntaa ja vihaa. Liian moni elämä (jo yksikin on liikaa) on suistunut raiteiltaan tai päättynyt kokonaan ennakkoluulojen ja suvaitsemattomuuden vuoksi. Kaikilla on oikeus elää. Kaikilla on oikeus tulla hyväksytyiksi. Kaikilla on oikeus rakastaa. Ja rakkautta tähän maailmaan kyllä mahtuu! Ihan kaikissa sateenkaaren väreissä!

L'amore – che sia tra un uomo e una donna, tra due uomini o due donne – non è un problema o almeno non dovrebbe esserlo. L'odio è un problema. L'intolleranza è un problema. La violenza – sia fisica che quella psicologica – è un problema. L'ipocrisia, la ristrettezza di vedute e i pregiudizi sono problemi. Se solo tutti noi sapessimo metterci nei panni degli altri prima di lanciare quella famosa prima pietra. Fermarsi a riflettere prima di giudicare o fare del male con le parole o con i fatti. Non tutti sono forti abbastanza – come lo sono Tereza ed Elena - a resistere alla pressione, al disprezzo e alla malevolenza da parte di alcune persone incivili. Troppe vite (perché anche una sola vita è troppo) si sono rovinate o spezzate a causa di pregiudizi ed intolleranza. Tutti hanno diritto di vivere. Tutti hanno diritto di essere accettati. Tutti hanno diritto di amare. Non c'è mai troppo amore in questo mondo e c'è tanto di spazio anche per quello di color arcobaleno!

Jos asiallinen tieto seksuaalivähemmistöistä kiinnostaa, käykää kurkkaamassa seuraavia linkkejä:

Se vi interessa un'informazione corretta ed oggettiva sulle minoranze sessuali cliccate sui seguenti link:

http://seta.fi/

http://www.arcigay.it/

http://www.mauriceglbt.org/