Kaipuun sekaista "fundeerausta"

Katsoin sydänyön hiljaisuudessa Yle Areenasta, kun presidentti Mauno Koivisto, koko kansan Manu, saatettiin arvokkain menoin viimeiselle matkalleen. Tapahtuma kosketti minua enemmän kuin olisin koskaan osanut odottaa. Se rikkoi padot sisälläni, sai tunteiden hyökyaallot vellomaan sydämessäni, täytti silmäni kyynelillä ja mieleni selittämättömällä haikeudella. Eletyt vuodet vilistivät silmissäni nopeutetun filmin lailla kaikkine iloineen ja suruineen. Ihmisineen, jotka olivat eksyneet elämääni jäädäkseen tai siinä vain pikaisesti käydäkseen. Itkin poisnukkunutta suurmiestä. Itkin elämän rajallisuutta, kuoleman läsnäoloa ja sitä, että myös suuret, vahvat kädet menettävät ajan saatossa voimansa ja väsyvät. Itkin koti-ikävääni. Itkin sitä, ettei minulla ollut mitään takeita siitä, että voisin vielä joskus palata pysyvästi rakkaaseen synnyinmaahani. Ristin käteni, pyysin anteeksi yläkerran Herralta, etten ollut antanut kuulua itsestäni aikoihin ja rukoilin häneltä varjelusta entiselle presidentille, perheelleni, sukulaisilleni ja ystävilleni – eläville ja edesmenneille.

Miten hyvältä tuntuikaan siinä yön hiljaisessa hämäryydessä antaa itkun tulla, sukeltaa hetkeksi menneisyyteen ja olla kiitollinen siitä, mitä on ollut ja mitä sen vuoksi on nyt. Tuntea itsensä niin suomalaiseksi kuin vain ihminen voi suomalaiseksi itsensä tuntea. Siitäkin huolimatta, että asuu ihan toisella puolella Eurooppaa. Tai ehkä juuri siksi.

Levätkää rauhassa, arvoisa herra Presidentti. Yritän elää viisaan neuvonne mukaisesti, vaikka murehtija luonteeltani olenkin: