Kulttuurieroja ja kulinarismia

 

Syksyn väriloistoa

Lokakuun neljäs sunnuntaiaamu aukeni raikkaana, kosteana ja sadetta enteilevänä. Auringosta ei näkynyt vilaustakaan, mutta syyslehtien iloinen väriloisto jätti päivän tasaisen harmauden varjoonsa. Ilma oli juuri sellainen, joka houkutteli ulkoilemaan sateen uhkasta huolimatta. Ulos päästyämme eräs rouvashenkilö alkoi jutella iloisesti meidät nähdessään: "Olette varmaankin lähdössä vuoristoon. Siellä on tosiaankin satanut lunta!" Häh? Vuoristoon? Lunta? Omasta mielestäni olin vain pukenut poikani (ja itseni) sään vaatimalla tavalla ja olimme matkalla läheiseen leikkipuistoon, emme sen kauemmas.

Pieni, reipas ulkoilija

Yksi kulttuurieroista, johon törmään lähes päivittäin, liittyy lasten ulkoiluun (ja myös pukeutumiseen). Siinä missä suomalaisvanhemmat vievät säänmukaisesti puetun jälkikasvunsa ulos satoi tai paistoi, suurin osa italialaisista äideistä ja isistä kuljettavat lapsensa leikkipuistoihin vain hyvän sään sattuessa. Muutama vesipisara tai pari tummempaa pilven möhkälettä tyhjentävät puistot lapsiperheistä alta aikayksikön. Toppahaalariin, pipoon ja rukkasiin sonnustautunut lapsi tuntuu olevan monelle merkki siitä, että nyt ollaan menossa Siperiaan, pohjoisnavalle tai vähintäänkin Alpeille! Olen useammin kuin kerran joutunut kohtaamaan ihmisten päivittelyä ulkoillessani (lämpimästi puetun) poikani kanssa talvipakkasessa. Ihan kuin siinä nyt olisi jotakin tavatonta. Mikä on sen suloisempaa kuin iloinen lapsi, jonka poskille pakkanen on piirtänyt pyöreät, punaiset ja parhaassa tapauksessa Vitaliksen tuoksuiset omenat?

Vauhtia riittää - satoi tai paistoi

Meillä oli Kimin kanssa hauskaa. Valloitimme kaksi autioitunutta leikkipuistoa, keinuimme, keräilimme värikkäitä vaahteran- ja tammenlehtiä ja pysähdyimme ihailemaan vesilätäköitä, joiden pinnoille putoilevat sadepisarat muodostivat aaltomaisia renkaita. Hienoinen syyssade ei haitannut meitä ollenkaan. Tuskin huomasimme sitä!

Jossakin vaiheessa vatsat antoivat kuulua itsestään: ulkoillessa tulee leijonan nälkä! Ja mikäpä sopisi paremmin leijonan nälän taltuttamiseen kuin tuhti piemontelainen liharuoka. Ajelimme siis koko perhe Cuneon provinssissa, Carrún kunnassa sijaitsevaan "Osteria del Borgo" -nimiseen sievään kyläkievariin, jonne olimme sopineet lounastreffit ystävien kanssa. Kyläkievarin erikoisuuksiin kuuluu "il bollito misto", ruokalaji jossa on päätä ja häntää sekä viittä muuta piemontelaisen rotulehmän ruhon osaa. Lihapaloja haudutetaan vähintään kaksi tuntia suolalla, laakerinlehdellä, rosmariinilla, purjolla ja porkkanalla maustetussa liemessä, ja valmis herkku tarjoillaan hymyn saattelemana seitsemän erilaisen hillokkeen, voin makuisen perunamuussin sekä keitettyjen porkkanoiden ja fenkoleiden kanssa. Pisteenä i:n päällä tilkkanen paikallista punaviiniä ja buon appetito! Tai "bun aptit" tai "bun disne" kuten piemonten murteella sanotaan. 

Viihtyisä kyläkievari

 

Palvelu pelaa - aurinkoisesti ja asiantuntevasti

 

Tästä annoksesta tulee tukkimieskin kylläiseksi!

 

Sen seitsemän sortin hilloketta



Jälkiruokatarjontaa

Vatsat pullollaan alku-, pää- ja jälkiruoista ja ahterit puutuneina monen tunnin istumisesta (en ole ihan varma, tykkäänkö oikeasti näistä italialaisista maratoni-istunnoista ruokapöydän ääressä...) suljimme kyläkievarin oven takanamme. Ulkona leijaili houkutteleva tuoksu, joka kuuluu olennaisena osana Piemonten syksyyn: vanhat Alppisoturit paahtoivat läheisellä toriaukiolla kastanjoita. Tyydyimme vain haistelemaan. Äärimmilleen rasitetut ruoansulatusjärjestelmämme eivät olisi kyenneet vastaanottamaan enää edes puolikasta kastanjaa!

Castagnata degli Alpini - alppisotureiden paahtamia kastanjoita