Kuparinen jalkalamppu

Kuparinen jalkalamppu

Siellä se törröttää makuuhuoneen nurkassa. Kurottelee koukeroisia lonkeroitaan terhakkaasti ylöspäin luoden kattoon siittiöparvea erehdyttävästi muistuttavan varjon. Jos sitä koskettaa, se huojuu kuin puu tuulessa, myrkynvihreää seinää vasten hiljaa kolisten. Sen yhdeksän kuusenkävyn muotoista hehkulamppua luovat tunkeilevaa valoa huoneeseen. Se on röyhkeä tilasyöppö ja pinttynyt pölynkerääjä. Avotakkojen, Plaza Kotien ja Dekojen kauhistus. Sillä oli olohuoneessa lähes identtinen kaksoiskappale, joka vaihtoi tilanpuutteen vuoksi omistajaa - jääden kuitenkin lähisukuun (ainut kerta, jolloin olen kiroilemisen sijasta kiittänyt ja kumartanut tilanpuutetta). Se on kuparinen jalkalamppu, jonka rakas avopuolisoni teetätti tilaustyönä ystävällään ja johon minulla on ollut ristiriitainen, jollen sanoisi vihamielinen suhde ensitapaamisestamme lähtien.

Minä rakastan kodikkaita kattolamppuja ja muita tunnelmaa luovia valaisimia, kumppanini puolestaan voimakasvaloisia, kuparisia jalka-, seinä- ja pöytälamppuja. Ymmärsitte oikein: kodissamme on myös kuparisia seinä- ja pöytälamppuja - koukeroisia nekin. Eteisessä on kattolamppu. Sekin on talon tyylille uskollinen: kuparinen ja koukeroinen. Sitä ei voi pitää kodikkaana edes hyvällä tahdolla tai vilkkaalla mielikuvituksella. Silmäni oireilee kaikissa noissa kuparilampuissa, mutta jalkalamppu saa näköelimeni sairastamaan toden teolla.

Olen miettinyt pääni puhki, kuinka päästä eroon tuosta rumasta ja epäesteettisestä hökötyksestä. Olen suunnitellut raahaavani lampun varastoon (roskalaatikkoon heittäminen olisi ehkä liian radikaali ja avopuolisoni - ehkä myös lampun - tunteita loukkaava teko) ja hankkivani muina miehinä tilalle uuden. Olen pelotellut kumppaniani Mafia-yhteyksistäkin epäillyillä kuparivarkailla toivoen hänen luopuvan lampustaan vapaaehtoisesti perheen ja kodin turvallisuuden vuoksi. Olen salaa toivonut, että pikku Kimi hajottaisi lampun korjauskelvottomaksi. Siihen pieni mies tuskin pystyy, vaikka vahva ja kovakourainen onkin. Voisin tietenkin rikkoa lampun myös itse ja vierittää syyn viekkaasti lapsen niskoille: kukapa nyt pienelle taaperolle voisi suuttua? Vai pitäisikö pirauttaa Marie Kondolle ja kysäistä hyviä vinkkejä? Vai olisiko parempi ottaa saman tien käyttöön järeämpi uhkailumeininki: "Joko lamppu tai minä"? Last in first out - periaatteen mukaisesti minulle saattaisi käydä köpelösti. Saisiko lampun ehkä uusiokäyttöön? Se voisi toimia modernina joulukuusena tai vaikkapa naulakkona! Koristeltuna tai takein peiteltynä lamppu olisi ehkä asteen verran kauniimpaa katseltavaa.

Apuaaaaa! Kuparilamppujen invaasio!!!

Ai, että mitäkö tekemistä kuparisella jalkalampulla on ulkosuomalaisuuden kanssa? Itse asiassa paljonkin. Niinä päivinä, jolloin kaikki Italiaan liittyvä - kuparinen jalkalamppu mukaan luettuna - tulee korvista ulos ja koti-ikävä velloo valtoimenaan sisuskaluissa, voin helpottaa oloani luomalla lamppuun murhaavia katseita ja syyttämällä sitä kurjasta kohtalostani ja kaikesta siitä, mikä kulloinkin mättää. Lamppu on syytön ja hiljainen sijaiskärsijä. Sellaisena se on ehkä sittenkin ansainnut paikkansa makuuhuoneemme nurkassa. Onhan se myös tietynlainen vanhuuden turva, arvometallista kun on kyhätty. Huojuukoon siellä nyt sitten ainakin toistaiseksi...