Kyyneleitä ja pyöräretkiä

Ensin vähän takapakkia...

Pilvien takaa kurkkii aurinko...

Päiväkotimaailman aurinkoiselle taivaalle on purjehtinut muutama tummanpuhuva pilvenmöhkäle. Kaikki ei olekaan sujunut ihan niin tasaisesti ja mutkattomasti kuin alussa vaikutti (lue tästä edellinen postaus). Viime päivinä pienessä miehessä on ollut havaittavissa normaalista poikkeavaa levottomuutta ja kärttyisyyttä. Känkkäränkkä on vieraillut meillä sekä aamuisin että iltaisin ja istahtanut silloin tällöin myös ruokapöytään.

Tänä aamuna lapsi takertui minuun kuin pieni koalanpoikanen eukalyptuspuun runkoon ja itki sydäntä särkevästi: "Äiti, ei päiväkotiin". Tieto siitä, että tuollainen käytös on normaalia ja asiaankuuluvaa, ei juurikaan lohduttanut sillä hetkellä. Olisi tehnyt mieli toimia juuri niin kuin näissä tilanteissa ei pitäisi koskaan toimia: napata poika kainaloon ja viedä hänet takaisin kotiin. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan ojensin rimpuilevan lapsen hoitajalle ja suljin itkua nieleskellen ja hammasta purren päiväkodin oven... Tämäkin vaihe on käytävä läpi. Halusi eli ei.

...ja sitten vauhdilla eteenpäin

Classic kulkee kuin rasvattu!

Tässä päivässä oli paljon hyvää, vaikka aamu avautuikin takkuisena ja kyynelten makuisena. Minulla oli vapaapäivä, syysaurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja lämpömittarin elohopea kipusi parinkymmenen asteen paremmalle puolelle. Monta oivallista syytä lähteä ulkoiluttamaan Classicia, kaksipyöräistä, mammamallista menopeliäni, jossa ei ole jalkajarruja, vaan ainoastaan nitisevät ja natisevat käsijarrut. Eväät reppuun, pyöräilykypärät päähän ja menoksi! Fillarilla viilettäminen on jotenkin niin tavattoman vapauttavaa!

Pyöräilimme vajaan kymmenen kilometrin matkan Po-joen varrella sijaitsevaan Valentinon puistoon (il Parco del Valentino), joka on Torinon vanhin, tunnetuin ja epäilemättä kaikkein kaunein kaupunkipuisto. Välillä pysähdyimme nauttimaan eväitä ja leikkimään leikkipuistoon, ja sitten matka sai taas jatkua. "Kaikki hyvin?", kyselin tasaisin väliajoin takanani istuvalta pienokaiselta. "Kaikki hyvin!", kuului vastaus. Ja miksei olisi ollut? Mikäs siinä oli pojan istuskellessa? Ja äidin polkiessa?

Päivän opetuksia

Kivat betoniporsaat... Tämän esteen ylittämiseen tarvittiin ulkopuolista apua. Classic ei osaa lentää...

Opin tänään kantapään kautta kolme asiaa, jotka tuppaavat minulta unohtumaan. Ensimmäinen niistä oli se, että pyöräillessä varsinkin tällainen pyöräilemään tottumaton peppu kipeytyy. Toinen oli se, että Torino ympäristöineen ei ole kovinkaan pyöräilijäystävällistä seutua (olemattomia pyöräteitä, kuoppaisia pyöräteitä, esteisiä pyöräteitä ja joskus kuin seinään päättyviä pyöräteitä). Ja kolmas se, että elämänpoluillemme rakennetut esteet ovat ylitettävissä. Kahden ensimmäisen opin käytännön hyöty lienee kyseenalainen, koska en aio lopettaa pyöräilemistä nyt, kun olen jälleen kerran sen makuun päässyt! Kolmas oppi on syytä palauttaa mieleen päivittäin: sekä materiaaliset että henkiset betoniporsaat ovat yleensä ylitettävissä. Joskus ajalla ja vaivalla, joskus ystävien ja läheisten avulla. Mutta kuitenkin ylitettävissä.

Lopuksi vielä valokuvia pyöräretkemme varrelta. 

Po-joen ylittävä Ponte Isabella - Isabellan silta
Valentinon puisto keskiaikaisine linnoineen ja kylineen
Ihania autovanhuksia. Pieni autoasiantuntijamme tiesi kyllä, mikä merkki on kyseessä. No, Fiat tietenkin, Torinossa kun ollaan!
Po-joessa kuhisee (muitakin kuin rottia)
Päivän paras hetki!