Lempipaikkani Nichelinossa: sunnuntainen iltapäiväkävely Pikku-Metsän puistossa

Parco del Boschetto: näissä maisemissa silmä lepää ja mieli huokaa helpotuksesta.

Viime sunnuntaina, sateisen ja harmaan aamun edettyä vähemmän kosteaksi iltapäiväksi, päätin pistähtää pikaisesti läheisessä Lidlissä. Kimi oli käynyt päiväunilleen ja isäntä pitkäkseen olohuoneen sohvalle. Sain hetken ihan omaa aikaa! Luksusta! Pienet ostokset tehtyäni päätin ottaa tilaisuudesta vaarin ja heittää reippaan kävelylenkin Lidlin takana olevassa tutussa puistossa.

Sateenjälkeisessä autiossa puistossa on jotakin hyvin tyyntä ja rauhoittavaa.

Parco del Boschetto (Pikku-Metsän puisto) on meiltä vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä sijaitseva 19 hehtaarin alueelle levittäytynyt puisto, joka saa rehottaa aika lailla luonnontilassa. Se tarjoaa kodin useille nisäkäs-, lintu- ja hyönteislajeille ja siellä voi tutkailla kaikenlaisia puita, kasveja ja kukkasia. Nichelinon kaupunki on asentanut puistoon grillauspisteitä pöytineen ja penkkeineen sekä aivan äskettäin - minun suureksi ilokseni - uusia, hienoja kuntoilulaitteita (asia, joka houkuttelee paikalle valitettavasti myös aivottomien alakastiin kuuluvia roskaajia ja tihutyöntekijöitä...). Kapeat, luonnon keskellä kiemurtelevat hiekkatiet ja polut kutsuvat kuntoilemaan: kauniilla ilmalla puisto onkin täynnä juoksijoita, kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Ja ilmassa leijuu veden kielelle saava grillatun lihan tuoksu...

Onkohan tämän ison kannon alla italialaisen Mörrimöykyn kolo?

Boschetto-puisto on minulle rakas paikka, vaikka en muutoin ole nykyiseen kotikaupunkiini kiintynyt saati juurtunut. Olen kuluttanut siellä monet lenkkarin pohjat, taapertanut aikoinani kilometritolkulla suuren raskausmahani kanssa, imettänyt pienokaistani vanhojen tammien katveessa istuskellen, ihaillut aina yhtä lumoavana ja ihmeellisenä saapuvaa kevättä. Kuunnellut pikkulintujen sulosinfonioita ja juossut kilpaa kokonaisen rusakkosuvun kanssa. Olen ammentanut sieltä lohtua ja voimaa vaikeina hetkinä. Löytänyt hiljaisuutta ja mielenrauhaa silloin, kun ympärillä on liikaa kaupunkia. Liikaa melua. Liikaa kaaosta. Liikaa kaikkea.

Mikäs keski-ikäinen puliakka se tässä tallaa muovikasseineen ja märkine, kurapohjaisine saappaineen? Mainittakoon, että kassissani eivät kilisseet kaljapullot eikä se kätkenyt sisäänsä myöskään halpaa purkkipunkkua.

Haahuilin puistossa kiireettömästi yksinäisyydestä, hiljaisuudesta ja sateenjälkeisestä raikkaudesta antaumuksella nautiskellen.
Hetken mietin, miltä mahdoinkaan näyttää ulkopuolisten silmissä kyykkiessäni tutkailemassa kukkia märkine mokkanahkasaappaineni, ripulin värisine teinihuppareineni, hätäisesti hutaistuine poninhäntineni ja Lidlin muovikasseineni. Kaiketi laitapuolen kulkijalta tai vähintäänkin joltakin hörhöltä outolinnulta! Mutta eihän minua ollut kukaan näkemässä tahi arvostelemassa paria elämän ehtoopuolella olevaa papparaista lukuun ottamatta. Näiden papparaisten silmissä olin taatusti hehkeä kuin villikirsikan kukka. Olettaen tietenkin, etteivät heidän näköaistinsa olleet enää kaikkein terävimmillään.

Boschetto-puiston kevätkukkia. Kunpa osaisinkin nimetä ne kaikki!

Palasin kotiin iloisin mielin ja akut positiivisesti latautuneina. Näitä hetkiä täytyy aina silloin tällöin mahduttaa arkisen aherruksen ja kiireen keskelle. Ne piristävät kummasti, antavat ihan hurjasti uutta voimaa ja auttavat olemaan parempi ihminen, nainen, äiti, elämänkumppani, ystävä ja työntekijä.

Aurinkoista sunnuntaita kaikille! Tänä sunnuntaina aurinko tosiaankin paistaa!

Jos väsymys iskee, voi istahtaa hetkeksi näille parhaat päivänsä nähneille penkeille.

P.s. Haluaisin muuten oppia tuntemaan myös muita kukkia ja lintuja voikukan, kielon, harakan ja pulun lisäksi. Lisään tämän(kin) asian pitkään "nämä asiat haluan elämäni aikana vielä tehdä/oppia/kokea"- listaani...

Mitähän näillä pusikossa väijyvillä kaveruksilla on oikein mielessä? Ettei vain murea rusakkopaisti?

 

Metsäpolkua pitkin...