Mä kasvoin, neito kaunoinen

En ole ollenkaan varma, haluanko tunnustaa asian näin julkisesti... Koska ongelman tunnistaminen ja tunnustaminen ovat keskeinen osa itse ongelman ratkaisua vedän syvään henkeä ja kerään kaiken rohkeuteni: "Hei, olen Marika. Täytän tänään 45 vuotta!" Eläkööt anonyymit neljävitoset!

Miltä elämäni välitilinpäätös näyttää näin 45-vuotiaana? Paremmin olisi voinut mennä, mutta toki myös paljon, paljon huonommin. Valehtelisin, jos sanoisin, että mitään en kadu enkä mitään toisin tekisi. Jälkiviisaana - con il senno del poi - jättäisin muutaman asian tekemättä, yhden jos toisenkin tekisin eri tavalla ja monet paljon paremmin. Vaan turhapa sitä on menneitä surra. Näillä eväillä porskutellaan eteenpäin. Näillä korteilla pelataan elämän jatkopelit. Niin hyvin kuin suinkin mahdollista.

Ikääntyminen on - sekin - asennekysymys!

Parasta ennen -päivä on mennyt menojaan, vaikka viimeiseen käyttöpäivään onkin vielä paljon aikaa. 45-vuotias ei todellakaan ole vielä mikään ikäloppu, enää vain teuraaksi kelpaava kehäraakki, mutta ei siitä mihinkään pääse, että eletyt vuodet näkyvät ja tuntuvat. Sitä saa läträtä lärviinsä vaikka kuinka paljon ihmeitä tekeviä ryppyvoiteita (pitäisi ehkä käyttää sanaa anti age -voide, mikä kuulostaa vähemmän kamalalta), ahmia kaksin käsin antioksidantteja sisältävää ravintoa, hinkata ja hangata ihoa kuivaharjauskintaalla, heiluttaa hampaat irvessä kahvakuulaa ja juosta lenkkipoluilla kuin aropupu ja lopputulos on kuitenkin se, että vuosirenkaita kertyy vähän kaikkialle: silmien ympärille, vyötärölle... Silmäluomia voisi alkaa kohotella ripustamalla ne pyykkipojilla kulmakarvoihin. Paino ei ota pudotakseen, vaikka kuinka syö (tai luulee syövänsä) vähemmän ja vaikka kuinka tunkee kurkusta alas aineenvaihduntaa kiihdyttäviä elintarvikkeita. Nuoruuden suloinen sileys, kimmoisuus ja ketteryys ovat mennyttä elämää (syvä huokaus). Ikänäkökin alkaa vaivata. Onko sisälleni muuttanut huomaamattani myös pieni kitkerän katkera akka, joka narisee kuin vanhan oven sarana: "Voi kamala tätä nykymaailmaa! Silloin, kun minä olin nuori..." Eiiiiiiiiii! Apuaaaaaaa! Pois se minusta!

Pitäisikö laittaa pussi päähän ja teeskennellä olevansa 25-vuotias vai kohdata aikuisen naisen rohkeudella iän mukanaan tuomat haasteet ja, miksei, mahdollisuudetkin?

Entä mikä minusta tulee isona? Ai, että olen jo iso ja että olisi jo pitänyt jotakin tulla? Tämä asia on aiheuttanut minulle enemmän akilleen kantapäitä kuin tässä naisessa on kantapäitä. En ole koskaan tiennyt, mitä haluan oikeasti - siis ihan oikeasti - tehdä isona. Olen lahjakas monessa asiassa, mutten riittävän lahjakas kai missään. Olen kiinnostunut monista asioista paljon, mutten riittävästi kaiketi mistään. Olen tehnyt eräitä elämäni tärkeimpiä valintoja mutu-tuntumalla kuuntelematta sen enempää sydämeni kuin järkenikään ääntä. Äitini viisaat neuvot olen jättänyt aikoinaan niin ikään huomiotta. En ole koskaan hakeutunut niille aloille, joissa minulla olisi ollut aineksia kehittyä todella hyväksi. Olen aloittanut projekteja, jatkanut niitä jääräpäisesti (ja järjenvastaisesti) ja hyytynyt sitten takakaarteessa tai viimeistään loppusuoralla. Olen lähtenyt joskus soitellen sotaan ja joskus taas pelännyt tarttua haasteisiin. Olen kompuroinnut, mutta noussut kuitenkin aina jaloilleni. Minulla ei ole akateemisia titteleitä (vaikka melkein olen sellaisen saavuttanutkin) enkä tee hyvin palkattua unelmatyötäkään. Mutta jokapäiväisen leivän reunassa olen kuitenkin kunniallisesti pysynyt ja veroni maksanut. Siitäkin voi olla ihan ylpeä.

Siinä se nyt on mustaa valkoisella: neljäkymmentäviisi! Se on ihan hyvä ikä, vaikken parikymppisenä olisi sitä ikinä uskonut!

Mitäs me itsevarmat, yli nelikymppiset, tyylikkäät leidit? Yli nelikymppiset, joo. Itsevarmat ja tyylikkäät? Kuka on, kuka ei... Olen monesti lukenut ja kuullut puhuttavan, että 40+ -naiset ovat itsevarmoja, tasapainoisia ja tietävät, mitä tahtovat. Olenkin toiveikkaana odotellut tuota maagista, kaiken muuttavaa ikää. Mutta sääntö ei ole sääntö, jos siitä ei ole poikkeusta. Minä en ole sääntö, minä olen poikkeus... Ulkoinen olemukseni ja käytökseni voivat antaa ehkä toisenlaisen kuvan, mutta sisälläni asustelee pieni, haavoittuvainen ja epävarma tyttö, joka pelkää, ettei ole tarpeeksi hyvä, ettei kelpaakaan sellaisena kuin on. Tuon samaisen pienen tytön sisällä asustelee (Olenkohan minä muuten oikeasti joku maatuska?) onneksi toinen, vielä vähän pienempi tyttö, joka on varustettu Pikku-Myymäisellä energialla ja suomalaisella sisulla ja joka tiukan paikan tullen milloin puolustaa, milloin potkii rohkaisevasti persuuksille sitä vähän isompaa, epävarmaa tyttöä. Entäs se oma tyyli? Luulin, että sekin (huoliteltu, naisellinen ja kuitenkin sporttinen) olisi löytynyt tähän ikään mennessä. Kissan viikset ja katin kontit: hakusessa on edelleen tämän lyylin tyyli. Alessandro lohduttaa minua aina sanomalla, että onhan sekin tietynlainen tyyli, ettei ole tyyliä. Kiitos, Alessandro! Todella lohduttavaa!

Ihania valokuvamuistoja lapsuudesta. Kun ikää tulee lisää, sitä alkaa muistella menneitä. Ehkä siksikin, että muisteltavaa on ehtinyt kertyä jo niin paljon...

Mitäpä tähän voisi vielä lisätä? En ole 45 ikävuoteeni mennessä ehtinyt hillua paljoakaan Maslow'n tarvehierarkian ylimmillä tasoilla, niittää mainetta, kunniaa tahi maallista mammonaa elämän pelikentillä tai muuttaa asumaan designilla sisustettuun, tilavaan omakotitaloon. En ole aina tyytyväinen itseeni, tekemisiini, olemisiini ja valintoihini. Kaikesta tuosta huolimatta en vaihtaisi tätä rakasta, rosoista elämääni kenenkään - en nuoremman, en rikkaamman, en kauniimman, en viisaamman enkä menestyneemmän - kanssa. Elämässäni (ja minussa itsessänikin) on ollut ja on edelleen paljon hyvää: onnellinen lapsuus, valloittava poikalapsi, hyvä mies, rakkaita sukulaisia ja ystäviä, työtä, terveyttä, luovuutta, unelmia, kokemuksia, elämänhalua, herkkyyttä, kykyä iloita pienistä asioista, mahdollisuuksia... Ja kuinka paljon hyvää siihen ehtiikään vielä mahtua? Olen nimittäin päättänyt, että pääni pelaa ja jalkani kannattavat vielä ainakin toiset 45 vuotta. Minulla on siis aikaa tehdä vielä vaikka mitä! Niin juuri! Vaikka mitä!!! Pois alta risut ja männynkävyt: TÄÄLTÄ TULLAAN LOPPUELÄMÄ!!!

Minneköhän elämän kiehtova polku minut vielä johdattaakaan?

P.S. Näihin tunnelmiin sopii paremmin kuin hyvin Liisa Tavin esittämä kaunis ja puhutteleva "Elämälle kiitos". En ole koskaan aiemmin kuunnellut ajatuksella tuon laulun sanoja. Olen kai pitänyt niitä "vanhoille pieruille" suunnattuina. Nyt kun olen itsekin sellainen (hih hih), sanat koskettavat syvältä...

"Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Sain lyhtyä kaksi, kun niillä katson,
erotan selvään kirkkaan ja mustan,
korkean taivaan, sen tähtisen pohjan,
läpi ihmisjoukon miehen, jonka tahdon.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Sain siltä kuulon leveän virran,
se imee öin ja päivin liverryksen, laulun,
jylyn, naputuksen, haukun, sateen pauhun
ja ne hellät äänet, joilla minua kutsut.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Sain siltä äänen ja kirjainten muodon.
Ne sanoiksi yhtyy ja lausuu selvään
nimet äidin, veljen, ja valon heittää
sille tielle, jota yksin kuljet.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Jalat, joilla kuljin uuvuttavat matkat
kaupunkien halki, poikki lammikoiden,
arojen ja hiekan, vuorien ja soiden,
lattias poikki, pihas puutarhoiden.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon.
Se sydämen antoi, joka ilosta takoo,
kun kasvavan huomaan ihmisten taidon,
kun pahasta irti näen hyvän ja aidon,
kun silmies syvää kirkkautta katson.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon
kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.
Niin erotan selvään onnen ja tuskan,
jokaisen laulun läikkyvän pohjan,
yhteisen laulun, jota itsekin laulan.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon."