Maaseutu- ja Suomi-leffaterapiaa

Ihanaa maalaismaisemaa

Mikroaaltouunimme ovessa on neliskulmainen jääkaappimagneetti, jonka ystäväni Pirjo lahjoitti minulle vuosia sitten ja joka on kulkenut mukanani Suomesta Italiaan ja siellä edelleen kodista toiseen. Siinä on kahvikupin kuva ja teksti “Olisin pysäyttämätön, jos vain lähtisin käyntiin”. Niinpä niin. Jos olisin lähtenyt toden teolla käyntiin, olisin valloittanut näyttävästi jo ainakin puoli maailmaa. Käynnistymisongelmien vuoksi nämä suureelliset maailmanvalloitustouhut ovat jääneet omalta osaltani jokseenkin vähäisiksi, jollen sanoisi olemattomiksi: olen tyytynyt kahlaamaan pientä elämääni (tämä hyvin kuvaava ilmaus on lainattu Lauri Tähkän Minun Suomeni -biisistä) hieman vaatimattomammissa puitteissa. Mahtipontiset suunnitelmani  - hienon hotellin ja upean uimahallin perustamisesta lähtien aina poliittisen uran luomiseen, shiatsu-guruna toimimiseen ja menestysromaanien kirjoittamiseen saakka - ovat kutistuneet minusta riippumattomista ja luonnollisesti myös minusta riippuvista syistä konttorirotan töiksi ja pieniksi arjen teoiksi.

Pieni mestariteos viiniviljelmillä

Loppujen lopuksi ihan hyvä näinkin! Olenhan minä sentään yhden mestariteoksen elämäni aikana luonut ja siitä - siis hänestä - olen kovin, kovin ylpeä! 

Olen (tai paremminkin minusta on tullut) laiska lähtemään. Ja olen erityisen laiska lähtemään, jos lähtemiseen liittyy pidempää autossa istumista ja vaikka vain ihan pienimuotoistakin pakkaamista. Koska matka mukavuusalueelle kulkee miltei poikkeuksetta epämukavuusalueen kautta, joudun ottamaan itseäni hyvin usein niskasta kiinni ja antamaan persuuksilleni oikein mojovan potkun. Pelkän kahvin voimalla saan ahterini häthätää penkistä ylös.

Kautta rantain pääsimme itse otsikon aiheeseen. Muutamia päiviä sitten, tarkemmin sanottuna kesän viimeisenä virallisena päivänä, heittäydyin jälleen kerran epämukavuusalueelle. Pakkasin töiden jälkeen poikani, kimpsuni ja kampsuni autoon ja lähdin ajelemaan isosiskoni luo Cuneon provinssissa sijaitsevaan Castagniton kylään. Elämästään yli 20 vuotta Torinossa kärvistellyt siskoni Annika asuu nykyään miehineen, poikineen, kissoineen ja koirineen ihanassa omakotitalossa viini- ja hedelmäviljelmien keskellä, kaukana kaupungin stressaavasta hälystä. Eikä palaisi enää Torinoon, ei vaikka saisi miljoonan! En ihmettele sitä kyllä yhtään.

Osittain korjattua maissisatoa

Tiistai-iltapäivän sää oli juuri sellainen kuin viimeiseltä kesäpäivältä sopii toivoa: aurinkoinen, lempeän lämmin ja sopivasti tuulinen. Juuri sellainen, että olisi ollut synti olla pulahtamatta pihalla olevan pienen uima-altaan virkistävään veteen ja nauttimatta täysin siemauksin loppukesän ja maaseudun tarjoamista ihanuuksista. Aikamme pulikoituamme lähdimme pienelle, kiireettömälle kävelylenkille viiniköynnösten sekä omena- ja pähkinäpuiden siimekseen. Kaikkialla vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan satunnainen linnunlaulu, koiran haukahdus tai lapsen riemukas kiljahdus. Ilma oli puhdasta hengittää ja silmä lepäsi kuvankauniissa maalaismaisemassa. Pieni Kimi juoksenteli, muksahteli ruohikkoon, pöyhi maata, heitteli kiviä, puristeli rypäleterttuja, poimi kukkia ja maistoi milloin hiekkaa, milloin omenaa (kummatkin olivat hänen mielestään yhtä hyviä).

Omenoita, joissa maistui lapsuus

Ja oli loppujen lopuksi likainen, pölyinen ja rypälemehun makeuttama koko ukko. Päästä varpaisiin! Minä tunsin itseni rentoutuneeksi ja vapautuneeksi. Ei tarvinnut pelätä päättömästi kaahailevia autoja eikä varoitella poikaa tupakantumpeista, lasinsiruista, koirankakasta tai muusta roskasta. Sisälläni asuva pieni maalaistyttö oli onnellinen. Se oli päässyt hetkeksi luontaiseen ympäristöönsä puiden ja peltojen keskelle.

Päivän hämärryttyä illaksi nautimme ihanan päivällisen terassilla istuskellen ja taivaan tähtiä sekä naapurikylän lämpöisesti tuikkivia valoja ihaillen. Tarjolla oli pastaa tuoreista tomaateista tehdyllä kastikkeella ja parmesaanijuustolla höystettynä. Jälkiruoaksi kielen mukanaan vievää pannacottaa viinirypälehillokkeella. Voiko ihanammin päivän enää päättää? Itse asiassa voi. Serkusten lähdettyä Nukkumatin matkassa sinisten unten maille me siskokset - Kiura ja Käyrä, kuten rakas äitimme tapasi meitä kutsua - kaivoimme esiin Ikean irtsarit, San Carlon sipsit, Milkan riisisuklaat ja Lemonsoda-limsat (Jenni ja tytöt: tarkoitin tietenkin blimsat!), otimme mukavat asennot

Monimuototerapiaa

sohvalla ja aloimme katsoa iki-ihanassa Hangossa kuvattua Kesäkaverit-elokuvaa. Kevyestä kesäleffasta tuli hyvä mieli ja liiallisesta herkkujen mussutuksesta kipeä maha ja ällöttävä olo. Siis juuri niin kuin pitikin. Täydellisesti toimivaa terapiaa alusta loppuun!