Saanko esitellä: (Minun) Nichelino(ni)

 

Kantakahvila Clarinetto ja kotikatu kotikaupungissani Nichelinossa.

Otsikon persoonapronominin genetiivi ja possessiivisuffiksi (elvistelen nyt termillä, jota en - hyi häpeä - lunttaamatta muistanut) ovat suluissa koska, kuten yhdessä aiemmassa postauksessani jo totesinkin, en ole kiintynyt enkä juurtunut Nichelinoon eikä se siinä mielessä ole siis minun Nichelinoni. Elän Nichelinossa sattuneista, tunne-elämään liittyvistä syistä, mutta en elä sitä. Otsikon sulut olisi toisaalta voinut jättää poiskin, koska kirjoitukseni Nichelino on juuri sellainen, millaisena minä sen näen ja koen. Kaupunki, jossa voi kyllä asua, kunhan vain tietää (tai luulee tietävänsä), että asuminen jää väliaikaiseksi ja että pakotie parempaan on olemassa.

Kauneuden sanotaan olevan katsojan silmissä. Minulla täytyy siis olla näköelimissä muutakin vikaa kuin hajataitto, liki- ja ikänäkö. En pysty nimittäin kehumaan Nichelinoa kauniiksi kaupungiksi hyvällä tahdollakaan. En, vaikka myös sillä on omat pienet kauneuspilkkunsa. Annan Nichelinolle kuitenkin anteeksi sen, että se ei kuulu Italian, Piemonten tai edes Torinon provinssin viehättävimpien kaupunkien joukkoon, mutta en sitä, että se on epäsiisti ja laiminlyöty. Perusnichelinolainen "yhteinen ei ole kenenkään omaa ja siitä ei siis tarvitse pitää huolta" -asenne on lyönyt leimansa vähän kaikkialle: roskaa, tupakan tumppeja, koirien jätöksiä ja tihutöiden jälkiä löytyy niin kaduilta, puistoista, toreilta kuin rakennuksistakin. Meidän parvekkeeltamme avautuu näkymä sievälle puistoaukiolle. Harmi vain, että aukio kasvaa suurimman osan keväästä ja kesästä pitkää heinää. Niin pitkää, että kutsun aukiota viidakoksi, jossa voin nähdä vilauksen tiikeristä ja seeprasta, jos päästän mielikuvitukseni oikein valloilleen (tiikeri ja seepra paljastuvat lähemmin tarkasteltuina tyhjiksi sipsi- ja karkkipusseiksi). Ruohonleikkauksesta aiheutuvat kulut kuuluvat yleisemminkin ottaen kaupungin säästökohteisiin ja se näkyy kaupunkikuvassa hoitamattomina puistoina, tienpientareina ja liikenneympyröinä. Pitkän miinuksen Nichelino saa myös siitä, että se sijaitsee Torinon, yhden Italian saastuneimpiin kuuluvan kaupungin kyljessä. En usko, että ilmansaaste poikineen pysähtyy ja kääntyy kannoillaan Torinon ja Nichelinon rajalle saapuessaan...

Katutaidetta ja kerrostaloja, joissa näkyy elämän ei aina niin kauniit jäljet.

 

Kylttien kiellot ja kehotukset loistavat sokeille silmille: menefreghismo eli välinpitämättömyys näkyy roskina ja koirien jätöksinä kaupunkikuvassa.
Parvekkeilta rönsyileviä "rätti- ja lumppuliljoja".
Näkymiä Nichelinosta. Ylhäällä oikealla jalankulkijoiden ylikulkusilta (tai se, mitä siitä on jäljellä), jonka paikallisbussi ajoi pari vuotta sitten kumoon. Saa nähdä, korjataanko sitä ja millä aikataululla.
Nichelinon kirjasto ja ostari.

Noin viidenkymmenentuhannen asukkaan Nichelinossa on myös hyviä puolia. Siellä ei ole samanlaista hermot kireiksi saavaa parkkiongelmaa kuin Torinossa. Siellä on ihana Boschetto-puisto, jonne voi karata, jos ja kun kaipuu luonnon helmaan käy sietämättömäksi. Sieltä löytyvät niin ikään kaikki tarvittavat palvelut: on leipäkauppaa, markettia, kahvilaa, ravintolaa ja jos jonkinlaista putiikkia, on kirjastoa, uimahallia, puistoa, teatteria ja lasten leikkikenttää. Vaikkei sitä ihan ensi näkemältä uskoisikaan - varsinkaan, jos näkee kaupungin ankean ostarin, vähintään yhtä ankeat kaupungin vuokrakerrostalot, töhrityt seinät ja rikotut puistonpenkit - Nichelinon juuret ovat syvällä historiassa. Historiassa, johon en ole - myönnettäköön - sen kummemmin tutustunut. Konkreettisina merkkeinä siitä ovat mm. Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Stupinigin kuninkaalinen metsästyspalatsi (La Palazzina di Caccia di Stupinigi) 1700-luvun alkupuolelta ja 1600-luvulta peräisin oleva Nichelinon linna, Castello di Nichelino (virallisesti Palazzo Occelli). Mutta ne aidosti onnellisen elämän rakennuspalikat, joita minä kaipaan ja tarvitsen, puuttuvat kotikaupungistani kokonaan: viehkeys, kauneus, siisteys, ilman puhtaus, kunnolliset pyörätiet, uimakelpoiset vesistöt, luonto isolla L:llä... Olen onneksi onnistunut löytämään Nichelinosta ne omat pienet juttuni, jotka tekevät elämästäni täällä suurin piirtein siedettävää.
 

Nykytaiteen ympäröimä Nichelinon kirjasto, jonka yhteydessä toimii myös lasten leikkipaikka (ludoteca).

 

Nichelinon uimahalli, Piazza Rossa (Punainen aukio) Nichelinon keskustassa ja yksi kaupungin monista leikkipuistoista.

 

Maisemia Nichelinon linnan ympäristössä.

Jos joku joutui postaukseni luettuaan hetkelliseen mielenhäiriöön ja lisäsi sen seurauksena Nichelinon "must see" -kaupunkien Top 10 -listalle, lupaudun toimimaan henkilökohtaisena oppaana ja tarjoamaan italialaiset pullakahvit (cappuccino + brioche) Clarinetto-kahvilassa. Lupaan myös tutustua Nichelinon nähtävyyksiin, vapaa-ajanviettomahdollisuuksiin ja historiaan siten, että voin esitellä kotikaupunkiani, jos en nyt ihan ylpeydellä, niin ainakin sen parhaita puolia korostaen.

Kaakon Viestintä Oy:lle haluaisin lähettää sellaiset terveiset, että seuraava bloggaajatapaaminen voitaisiin järjestää täällä downshiftauksen merkeissä. Ohjelmassa voisi olla vaikkapa roskienkeruutalkoita ja exremelajina pujottelua graffitein koristellulla koirankakkakujalla. Ei muuten haittaa, vaikkei homma ihan heti sujuisikaan: kakan päälle tallaamisen - pestare la cacca - sanotaan nimittäin tuovan onnea. Ja onneahan tässä maailmassa tarvitaan! Majoitus järjestyy ystävieni hyväksi toteamassa, Nichelinon keskustassa sijaitsevassa Pepe's Home -nimisessä viehkeässä B&B:ssä. Hätätapauksessa pääsee nukkumaan myös meidän sohvalle "sopu sijaa antaa" -periaatteella. Ruokapuoli ei tule olemaan ongelma. Uskallan luvata, että Italiassa syödään hyvin melkeinpä missä tahansa: niin Jumalan hylkäämässä tuppukylässä kuin minun Nichelinossanikin.

Sen pidemmittä puheitta. Lämpimästi tervetuloa Nichelinoon! Un caloroso benvenuto a Nichelino! Itselleni toivottaisin mieluummin lämpimästi tervemenoa...
 

Villinä kasvavaa ruohoa sekä rahvaan ja siniveristen palatseja.

 

Boschetto-puisto on Nichelinon pelastus. Se kiillottaa kaupungin kuvaa ainakin minun silmissäni. Puisia, kivoja tienviittoja oli puistossa aiemmin enemmänkin, kunnes joku pitkäkyntinen neropatti päätti pistää ne parempaan talteen...