Muista aina liikenteessä...

Italialaisessa suurkaupunkimiljöössä vietetyt vuodet ovat saaneet minusta esiin puolen, jonka olemassaoloa en välttämättä haluaisi myöntää itselleni, saati muille. Minusta tulee ajoittain (lue: usein) viivasuinen, kurttuotsainen ja takakireä (ystävälleni Mirjalle pieneksi muistutukseksi, että takakireällä ei tarkoiteta henkilöä, jolla on piukka peppu - voi, kunpa tarkoitettaisiinkin!) kukkahattutäti. Italian liikenteessä(kin) vallitsevat "säännöt on tehty rikottaviksi” -mentaliteetti ja ylimielinen "minäminäminä"-asenne saavat kyseisen täti-ihmisen pillastumaan täysin - eikä kyllä ihan syyttä.

Italiassa eletään – niin kuin vähän kaikkialla muuallakin – pitkään jatkunutta lamakautta, ja vyötä on kiristettävä milloin mistäkin syystä. Lama on purrut myös vilkkujen käyttöön. Sen verran säästeliäästi niitä laitetaan päälle käännyttäessä, ohitettaessa ja pysäköitäessä. “La freccia è un optional”, italialainen perustelee vitsaillen vilkun käyttämättä jättämistään. Mutta jos vilkku on kerran lisävaruste, niin autojen vakiovarusteisiin täytyisi kuulua vähintäänkin kristallipallo, jonka avulla ennustaa, mihin suuntaan tuo äsken mainittu vitsiniekka on kulloinkin kääntymässä. Hän kun ei tunnu ymmärtävän, mikä vilkun perimmäinen tarkoitus on: ei elämän hankaloittaminen eikä kiusan tekeminen vaan toisten huomioiminen, ennakoivan ajamisen mahdollistaminen ja kaikkien liikenneturvallisuuden – myös hänen omansa – parantaminen. Troppo complicato, vero? Liian monimutkaista, vai mitä?

Yhdistän parijonot aina päiväkoti- ja ala-asteaikoihin: opettaja edellä, lapset pareittain käsi kädessä perässä. Tai ainakin yhdistin, ennen kuin muutin Italiaan. Saapasmaassa käsite parijono on saanut aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Kun parkkipaikkaa ei löydy tai sitä ei jakseta/viitsitä/ehditä etsiä, auto pysäköidään tien vierustalle parkkeeratun toisen auton viereen. Sitten vain hätävilkut (hätävilkkuja Italiassa taidetaan käyttää ahkerammin kuin tavallisia vilkkuja) päälle ja asioita hoitamaan! Ei haittaa, että parijonoparkkeeraaminen vaikeuttaa muuta liikennettä. Eikä se, että jalkakäytävän puolelle pysäköity auto jää loukkuun eikä pääse lähtemään, ennen kuin kuski on soittanut varttitunnin vihaisesti torvea tai käynyt kyselemässä kaikista lähiliikkeistä: “Di chi è quella Fiat/Lancia/Alfa Romeo verde/bianca/rossa parcheggiata in doppia fila?”. "Kenen tuo parijonoon pysäköity vihreä/valkoinen/punainen Fiat/Lancia/Alfa Romeo on?" Eikä ole itsestään selvää, että tuo vääryyttä kärsinyt autoilija rukka saa osakseen anteeksipyytelevää käytöstä. Toisaalta, miksi saisikaan? Mokomakin ikävä, tiukkapipoinen nipottaja!

Kuva 1. Parijonoparkkeerausta Nichelinossa

Uno, due, tre, quattro, cinque, sei... Juu, en ole laskemassa lampaita vaan autoja, jotka pyyhkäisevät nasta laudassa ohi ihan niin kuin suojatietä ja minua sen päässä ei olisi olemassakaan. Italiassa on voimassa tieliikennelakiin (codice della strada) kirjoittamaton autoilijan etuoikeus. Aina ja kaikkialla. Olen uskaltanut uhmata tuota etuoikeutta useamminkin astumalla suomalaisella sisulla reippaasti suojatielle. Seuraukset eivät ole aina olleet kovin miellyttäviä: olen ollut jäädä auton alle ja saanut kuulla olevani maailman vanhimman ammatin harjoittaja. Äkäisen torvisoittokunnan säestyksellä tietenkin! Nichelinossa suojateiden näkyvyyttä on pyritty parantamaan maalaamalla vilkkaimmilla tienylityspaikoilla sijaitsevien valkoviivojen taustat punaisiksi (monissa paikoissa maali on tosin jo niin haalistunut, ettei eroa enää edes huomaa). Taas yksi hyvä tapa haaskata julkisia varoja (syvä huokaus...). Suojatietä koskevien liikennesääntöjen noudattaminen ei ole nimittäin mikään väri- vaan asennekysymys. Järeämpiä viranomaisotteita tässä tarvittaisiin. Ja valistusta. Paatuneimmille tapauksille aivopesua ja otsalohkojen lobotomioita...

Kuva 2. Valkoviivoja sinisellä pohjalla Trezzo sull'Addassa ja punaisella pohjalla Nichelinossa.

Pari viikkoa sitten ajellessani moottoritiellä (samaisella tienpätkällä pelti kolisee tavan takaa, nimimerkillä "omakohtaista kokemusta on") autoni taustapeiliin kuvastui näky, joka nostatti niskakarvani pystyyn: imeväisikäinen etupenkillä isänsä sylissä (isä istui sentään pelkääjän paikalla eikä ratin takana - ei sillä, että se olisi katsottavissa lieventäväksi asianhaaraksi)! Tällaisia näkyjä tulee vastaan valitettavan usein, ja seuraukset ovat joskus hyvin, hyvin surullisia. Tyhmyyttä, tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä tai kaikkia niitä yhdessä: liian moni italialaislapsi matkustaa autossa ilman asianmukaista turvaistuinta tai turvavyötä. Ja mitä etelämmäksi Italiaa mennään, sitä hurjemmaksi meno muuttuu: koko perhe mopon kyydissä ilman kypärää on ihan tavallinen näky esimerkiksi Napolin kaoottisilla kaduilla.

Sekoitetaan italialaiseen liikenneminestroneen vielä vähän lisää mausteita ja mainitaan peräpuskuriin kiinni liimautuvat, ajovaloja väläyttelevät, kahden kaistan välissä ratsastavat maanteiden ritarit. Sellainen on sivumennen sanoen myös meidän perheessämme (asiasta nalkuttaessani - tarkoitan tietenkin ystävällisesti huomauttaessani - saan vastaukseksi kyllästynyttä silmien muljauttelua). Ja värisokeat kaaharit, jotka eivät erota punaista liikennevaloa vihreästä. Ja maantiekiitäjät, jotka eivät suostu matelemaan moottoritien ruuhkajonossa, vaan kansoittavat peltilehminensä hälytysajoneuvoille varatun kaistan. Ja kilometrin pituisen autojonon hännillä olevat neropatit, jotka alkavat töötöttää raivokkaasti torvea heti vihreän valon vaihduttua. Ja tuhattaiturit, jotka ajavat ja päivittävät naamakirjaa samanaikaisesti. Ja paikalliset kimiräikköset ja nicorosbergit, jotka ohittavat kiilaten niin läheltä, että sitä on ajaa pöpelikköön jo pelkästä säikähdyksestä. Sekaan vielä muutamia parin promillen vodkahumalassa ajavia rekkakuskeja, päättömästi poukkoilevia jalankulkijoita, autoilijoita, jotka osaavat ajaa vain hyvän sään sattuessa (mutta jotka ajavat muiden iloksi säällä kuin säällä) ja "normaaleita", jotka parkkeeraavat invapaikoille (esim. Torinon varakaupunginjohtaja!) ja ärhäkän makuinen keitos on valmis nieleskeltäväksi. Buon appetito!

Kuva 3. Erilaisia säännöllisesti esiintyviä säännönvastaisia parkkeeraustyylejä

Tämä postaus sai minut pohtimaan myös omaa liikennekäyttäytymistäni. Onko se loppujen lopuksi niin täydellistä ja mallikelpoista kuin luulisi ja toivoisi sen olevan? TÖÖT TÖÖT! PRKL! MENE NYT SIITÄ EDESTÄ TÖRTTÖILEMÄSTÄ! TÖÖT TÖÖT TÖÖÖÖÖÖÖT! Kröhöm, kröhöm (korjailen vaahdotessa vinoon vinksahtaneen kuvaannollisen kukkahattuni asentoa). Kyllä kai se on myönnettävä. Että olen reilun kymmenen vuoden aikana omaksunut joitakin vähemmän toivottavia italialaisia tapoja. Ja että pientä parantamisen varaa siis löytyy.