Mutsin mietteitä ja muisteloita

Tässä ja nyt

Brum brum...

"Tule! Mennään leikkimään autoilla!", poika hihkuu ja vetää minut kädestä lattialle istumaan. Hän ojentaa minulle muovisen paloauton ja ottaa itselleen uuden, rajuissa leikeissä jo kolhiintuneen poliisiauton. "Brum brum! Poliisiauto menee ospedale (sairaala)!". "E adesso parcheggiamo (ja nyt parkkeerataan)!". Ei tietenkään parkkiruutuun vaan - maan tavan mukaisesti - puoliksi keskelle tietä. "Punainen, ei saa mennä! Vihreä, saa mennä!", pojan riemukas kiljahdus kantautuu korviini. "Non così, ma così (ei noin, vaan noin)!" Pieni automies antaa minulle tarkat ohjeet siitä, miten ja minne suuntaan paloautoa tulee kuljettaa Ikean matolla kiemurtelevia teitä pitkin. Rinnassani läikähtää lämpimästi ja sieluni suupielet kaartuvat hiljaiseen hymyyn. Siinä hän on! Hän, jota on toivottu ja odotettu hartaasti ja kauan. Hän, jonka pelkäsin jäävän sydäntäni kaihertavaksi, toteutumattomaksi haaveksi. Hän. Ilmielävänä ja todellisena. Minun vastikään kolme vuotta täyttänyt poikani!

Ihmeitä tapahtuu

Elokuinen Hanko ja me kolme (16 rv)

Kevät 2014. Ikää mittarissa yli neljäkymmentä. Biologinen kello tikittää kuin viimeistä päivää. Yksi vahvasti ja kaksi heikosti positiivista liian tuoreessa muistissa. Turhiksi luuloiksi jäivät. Pettymyksiksi muiden kuukausittain toistuvien pettymysten perään. Kaipuu äidiksi kasvaa jättiläiseksi, joka hallitsee elämää. Näen kaikkialla pyöreitä raskausmahoja, lastenrattaita, kantoliinoja ja äitejä helmoissa pyörivine taaperoineen. Minulla on vain kehää kiertävät ajatukset, litteä(hkö) vatsa ja tyhjä syli. Etsin vertaistukea internetin keskustelupalstoilta ja pahoitan mieleni. Enkö saakaan enää toivoa? Täytyykö minun vain luovuttaa ja noudattaa kaltaisilleni "ylikypsille" annettuja neuvoja: jättää vauvahaaveet nuoremmille, keskittyä muuhun, tyytyä koiranpentuun, kultakalaan tai afrikkalaiseen kummilapseen? Ja kissan viikset siitä, mitä muut ajattelevat! Jos korkeammat voimat eivät salli minun lasta saavan, olkoon niin! Mutta kenelläkään muulla ei ole oikeutta katkoa siipiä unelmiltani. Vapun tienoilla houkuttelen avomieheni vielä yhteen epätoivoiseen vauvatanssiin. Fortuna on suosiollinen, luontoäiti armollinen. Uusi elämä saa alkunsa.

Alkuraskautta varjostaneet pelko ja epävarmuus kääntyvät hiljalleen odotuksen onneksi. Kuulen sydämen sykkeet, näen kohdussani kelluvan pienen pavun ultraäänikuvassa, aistin ensimmäiset hennot liikkeet. Tunnen olevani elämäni kunnossa. En kärsi pahoinvoinnista, nukun öisin kuin tukki, jaksan käydä töissä ja tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Rakastan uusia ulottuvuuksia tavoittelevaa vartaloani. Tiedän, että suureneva vatsani kätkee sisäänsä jotakin ainutlaatuista. Ja tuolle ainutlaatuiselle minä juttelen, lauleskelen ja tuhlaan kaiken rakkauteni ja hellyyteni. Hän on minulle jo nyt maailman rakkain ja tärkein, vaikken häntä vielä tunnekaan.

Vaikeuksien kautta voittoon

Äiti ja poika

Talvi 2015. Synnytys sujuu hyvin. Yhdeksän pisteen poika putkahtaa maailmaan Myrskyluodon Maijan tahdittamana. Vastasyntyneet äiti ja pienokainen voivat hyvin. Tuore isäkin selviää koitoksesta täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Ensi askeleeni äitinä ovat kuitenkin kovin horjuvia ja epävakaita. Imetys takkuilee, babyblues sulkee minut voimakkaaseen syleilyynsä. En saa otetta äitiyden onnesta, vaikka kuinka pinnistelen. Olen hämilläni, peloissani ja tunnen huonoa omaatuntoa. Miksi minusta tuntuu näin kurjalta, kun minun pitäisi kaiken järjen mukaan liidellä onnen seitsemännessä taivaassa? En luota itseeni vanhempana enkä osaa antaa tilaa orastaville äidinvaistoilleni. Etsin vauvanhoito-oppaista neuvoja tikkujalkaisten, rääkyvien rääpäleiden hengissä pitämiseen. Menen väsymyksestä sekaisin kaikissa laskuissani: en muista, kuinka monta pissa- ja kuinka monta kakkavaippaa päivään mahtuu, en kumpaa tissiä annoin viimeksi ja kuinka kauan aikaa. En muista edes, kävinkö suihkussa tai pesinkö hampaani. Ärsyynnyn ihmisiin ja heidän hyvää tarkoittaviin neuvoihinsa. Oma avuttomuuteni ahdistaa. Haluaisin eristäytyä. Olla kaikessa rauhassa. Kaukana kaikista ja kaikesta. Paitsi omasta lapsestani. Tuosta pienestä, avuttomasta takiaisesta, joka mullistaa koko loppuelämäni.

Aika on viisas. Se järjestelee asiat usein parhain päin. Omalla maltillisella tavallaan. Minä olen loppujen lopuksi ihan kelpo mutsi. Olen ollut sitä oikeastaan jo alusta alkaen. Siitä on osoituksena poika, joka selviää elämänsä ensimmäisistä kuukausista hengissä ja on nyt 3-vuotiaanakin edelleen elävien kirjoissa. Poika, joka kasvaa ja kehittyy kohisten. Poika, joka on valpas ja iloinen ja saa osakseen paljon rakkautta, huomiota ja huolenpitoa. Mammone, jotkut sanovat. Mutta niinhän ne italialaiset (tässä tapauksessa italialais-suomalaiset) pojat tuppaavat olemaan. Mammanpoikia.

Katson uudelleen pientä päivänsädettäni ja silmäterääni. "You are the sunshine of my life. That's why I'll always be around. You are the apple of my eye. Forever you'll stay in my heart."

 

"Katson hiljaa nukkuvaa..."