Pallomekon paluu ja hikiset juhlat

Kevät on Italiassakin perhejuhlien kulta-aikaa. Menneenä sunnuntaina meidät oli kutsuttu juhlimaan Alessandron serkun pojan ensimmäistä ehtoollista (la prima comunione). Minun täytyi siis taas kerran kaivaa vaatekomeron kätköistä se iänikuinen ranskalainen pallomekko, jonka ostin vuonna miekka ja kirves Torinosta, Via Garibaldin kävelykadulla sijaitsevasta ihanasta pikkuputiikista muistaakseni 50 euron hintaan. Olisihan kaapissa roikkunut toinenkin, huomattavasti kalliimmalla rahalla ostettu juhlakolttu, vuodelta yksi ja kaksi sekin, mutta vaate latistaa entisestään niitä lähes olemattomia muotoja, joita sen pitäisi korostaa (tissit ja peppu) ja korostaa taasen niitä, jotka pitäisi saada visusti piiloon (jenkkakahvat).

Uskollinen pallomekko silittämistä vaille valmiina ja muuta juhlarekvisiittaa

Naiselliselle minälleni kaikkein mukavinta olisi tietenkin ollut hankkia uusi juhlaleninki, mutta omat ajalliset ja rahalliset rahkeeni eivät siihen tällä hetkellä riittäneet. Kumppaninikaan ei tarjoutunut hienovaraisista vihjailuistani huolimatta ostamaan minulle uutta juhlahepenettä. Lohdutti kuitenkin tavoilleen uskolliseen tyyliinsä, että pallomekosta on jo muodostunut minun tavaramerkkini, ja että jos minua ei sattuisi syystä tai toisesta muutoin tunnistamaan, niin pallomekosta ainakin! Jatkoin itse perusteluja pallomekon puolesta: Pallomekko on ekologinen valinta ja sellaisena yhden naisen pieni vastaisku kerskakulutukselle ja kertakäyttöyhteiskunnalle. Se kuuluu myös jo pitkään jatkuneisiin perinteisiin, joita täytyy kunnioittaa. Ainakin niin kauan kuin mekko pysyy kasassa ja minä mekon mitoissa. Ehkä menen se päälläni myös naimisiin! Ja hautaan!

Kimi oli puettu bermudoihin ja Marimekon kauluspaitaan (Kiitos, Jenni! Kauluspaitaa on käytetty ja tullaan käyttämään ahkerasti, ihan niin kuin pallomekkoakin!).

Olen käynyt monissa italialaisissa ristiäisissä, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa ja nähnyt jos jonkinlaista pukeutumistyyliä alipukeutumisesta (farkut, arkinen paita ja tennarit) ylipukeutumiseen (kahiseva iltapuku ja huikeat piikkikorkokengät) ja kaikkea siltä väliltä. Minulla ei siis ollut varsinaista aihetta stressata pukeutumisasiassa. Enemmän stressiä aiheutti se, että olen perusluonteeltani vähän mörökölli enkä erityisesti rakasta suuria sukujuhlia, jotka kestävät ja kestävät ja kestävät. Tunnista toiseen ja joskus jopa siihen pisteeseen saakka, että ihmiset alkavat räplätä kyllästyneinä kännyköitään. Mieluummin jäisin sohvannurkkaan nyhjöttämään piparipaketti yhdessä ja hyvä kirja toisessa kädessä tai lähtisin poikani kanssa heittelemään kiviä ja keräämään kukkia Boschetto-puistoon. Ihmisten ilmoille täytyy silloin tällöin kuitenkin lähteä, eikä kaikkia juhlia voi välttää, perhe- ja sukukeskeisessä maassa kun eletään. Eli pallomekko kehiin ja menoksi! Aika usein voin onneksi jälkikäteen todeta, että vähän liian pitkät, mutta loppujen lopuksi ihan hyvät bileet! 

Kaikki vieraat eivät mahtuneet Collegnossa sijaitsevaan "Mestrari Jeesuksen" kirkkoon. Juhlittavat lapset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa.

Aurinko porotti iltapäivällä lähes pilvettömältä taivaalta saaden lämpömittarin elohopean kipuamaan 30 asteen paremmalle puolelle. Kostea kuumuus teki nihkeän pesänsä kainaloihin, liimasi pallomekon ihoon kiinni ja latisti litteäksi lättänäksi vaivalla väännetyn juhlakampauksen. Suihkunraikas olo oli kuin kaukainen muisto vain. Kirkko oli tupaten täynnä ja me jäimme suosiolla seisoskelemaan kirkon ulkopuolelle odottelemaan seremonian päättymistä. Minä en tosin seisoskellut, vaan juoksin vikkelän, joka paikkaan ehtivän poikani perässä minkä korkkareiltani pääsin. Sama juokseminen jatkui syömisen lomassa Balangeron kunnassa sijaitsevassa La Nuova Europa -nimisessä ravintolassa, jossa tarjoiltiin juhlapäivällinen. Viisikymmenpäinen, auringon ja viinin kuumentama juhlaväki huokui lämpöä enemmän ja nopeammin kuin ravintolan ilmastointilaite ehti puhaltaa viileää ilmaa: syödessä (ja juostessa) tuli jälleen hiki. Laiskoille ja vähemmän laiskoillekin.

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, jollei ihan liikaa. Juhlissa ei tarvinnut olla myöskään kuivin suin.

Mutta ruokahalua kuumuus ei saanut katoamaan mihinkään. Alkupaloiksi tarjoiltiin aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, parmesaanijuustoa, erilaisia leikkeleitä ja bruschettoja. Pääruoaksi pöytiin kiikutettiin pizzoja erilaisilla täytteillä niin kauan, kunnes se kaikkein kestävinkin syömämies/nainen joutui antautumaan (kiitin pallomekkoa siitä, ettei se kiristänyt yhtään, vaikka söin ihan liikaa). Sitten vielä kakut, kahvit - ei yhdessä vaan erikseen - ja grapat, ja juhlat oli saatu melkein päätökseen. Vielä lahjat juhlakalulle (rahakuori on se kaikkein perinteisin ja ehkä myös toivotuin lahja) ja poskisuukot ihmisille, joista monia näkee seuraavan kerran vasta joissakin toisissa juhlissa. Kuukausien tai ehkä vuosien päästä.

Jalkapallo tunkee kaikkialle. Jopa hengellisten juhlien täytekakkuihin. Olisikohan kyseessä ihan jumalten laji...? Oli muuten maistuva kakku!

Kirkonmenoineen ja kestityksineen kaiken kaikkiaan noin seitsemän tuntia kestäneen (olen osallistunut juhliin, jotka ovat kestäneet paljon, paljon kauemmin) juhlinnan jälkeen tuntui taivaalliselta palata kotiin, riisua kengät jaloista ja käydä niin kylmässä suihkussa kuin putkista vain irtosi. Olla pieni hetki hiljaisuudessa kaiken sen ihmispaljouden ja hälinän jälkeen ja käydä sitten nukkumaan pieni ihminen yhdessä ja iso ihminen toisessa kainalossa. Pallomekkokin on nyt jo pesty, silitetty ja ripustettu odottamaan seuraavia juhlia!

Bomboniera on pieni lahja, jonka vieraat saavat mukaansa juhlan päättyessä. Se koostuu yleensä karamelleja (confetti) sisältävästä rasiasta ja pienestä enemmän tai vähemmän turhasta esineestä. Suomen perinteisiin kuuluvaa valokuvakiitoskorttia ei Italiassa lähetetä.