Perulaiset geelikynnet

Minäkö se oon?

Purkkia ja purnukkaa

Kuka kumma on tuo vähän haljun ja väsähtäneen näköinen akankuvatus, joka irvistelee minulle peilistä aina aamuisin ja joskus vähän muulloinkin? Jotakin tuttua hänessä kyllä on, mutta nimi ei juuri nyt muistu mieleen... Ai, mitä? Minäkö se oon? No, minähän se taidan olla...

Aika on maalannut naamatauluuni oman taideteoksensa ja hyväksyn sen. Vähän mukisten. Vähän nikotellen. Mutta hyväksyn kumminkin. En odota, että kasvoni olisivat enää tässä iässä yhtä heleät ja sileät kuin parikymppisellä, mutta voisi sitä edes hitusen pirtsakammalta näyttää. Liian lyhyet, katkonaisesti nukutut yöunet näkyvät silmänalusissa, eikä tuo jokapäiväinen annos savusumuakaan ole iholle mitään aasinmaitoa. Pitäisi ehtiä ja jaksaa hoitaa itseään säännöllisemmin ja syvällisemmin, mutta kun aina ei ehdi eikä jaksa. Eikä edes viitsi.

Metsäpolkuja ja kauneussalonkeja

Perulaiset geelikynnet

Jos minulta kysyttäisiin, istahtaisinko mieluummin kosmetologin tuoliin kaunistautumaan vai lähtisinkö vaeltelemaan metsäpoluille, minun ei tarvitsisi miettiä kovinkaan kauaa. Laittaisin jotakin mukavaa päälleni, heittäisin eväsrepun selkääni ja sukeltaisin metsän vihreyteen. Uskon, että puhtaalla, hiljaisella luonnolla on vähintäänkin yhtä tehokas kaunistava vaikutus kuin kasvoihin sipaistulla, hintavalla tehoseerumilla. Kireys hellittää, jännitykset laukeavat, otsan kärttykurtut siliävät, posket saavat luonnollista hehkua. Tästä huolimatta on joskus (joskus = "ogni morte di Papa") mukavaa hemmotella kiireisen arjen alle hautautunutta ja sieltä apua huutelevaa naisellista minääni kauneuden ammattilaisten avulla.

Viime perjantaina en käynyt kasvohoidossa, vaikka hoidon tarve on ollut printattuna naamaani jo pidemmän aikaa. Kävin sen sijaan laitattamassa itselleni ensimmäistä kertaa elämässäni geelikynnet. Geelikynnet taiteili minulle Italiassa jo 11 vuotta asunut perulainen Karla (tästä idea postauksen otsikkoon), joka työskentelee samoissa tiloissa luottokampaajani Alessandran (kurkkaa tänne) kanssa. Halusin mahdollisimman luonnollisen näköiset kynnet, joissa olisi kuitenkin aavistus bling blingiä. Karla teki työtä käskettyä. Eihän minun käyristä, nysäkyntisistä nakkisormista mitään pianistin sulosormia saa hyvällä tahdollakaan, mutta olin oikein tyytyväinen lopputulokseen. Hyvästit lohjenneille kynsilakoille ainakin vähäksi aikaa: kynteni pysyisivät siisteinä seuraavat pari, kolme viikkoa! Ja itsetuntokin tuntui kasvaneen kynnenmitan verran!

Turhamaisuuksia ja tuttavuuksia 

Aurinkoinen Karla

Geelikynsien tekemiseen meni aikaa noin tunti. Tuo tunti kului kuin siivillä, sillä juttelimme Karlan kanssa vilkkaasti koko ajan. Mietin pienessä mielessäni, miten joidenkin ihmisten kanssa ei ajan kulumisesta ja yrityksistä huolimattakaan löydy yhteistä säveltä, kun taas joidenkin henkilöiden välillä säteilee sielujen sympatia heti ensitapaamisesta lähtien. Perun ja Suomen sekä perulaisten ja suomalaisten välillä on varmaankin enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, mutta siltikin meillä tuntui olevan paljon yhteistä. Kumpikin meistä tuntee suunnatonta koti-ikävää, kumpikin haluaa vaalia lapsensa kaksikielisyyttä ja -kulttuurisuutta, kumpikin rakastaa ananasta ja jauhelihaa pizzassa (kyseiset pizzatäytteet ovat Italiassa pikemminkin kummastus). Karla kertoi kuljettavansa ananaspaloja kassissaan voidakseen lisätä ne vaivihkaa pizzerian pizzoihin!

Ajatella, että niinkin turhamainen asia kuin geelikynnet voivat tuoda mukanaan niin paljon iloa ja hyvää mieltä. Uskaltaisin melkein väittää, että myös turhamaisuus kannattaa. Ehkei aina, mutta ainakin silloin tällöin ja sopivina annoksina.