Postikortteja ja pohdiskelua

Minun Suomeni on...

"Ehei, ei Suomi ole enää se sama maa, joka se oli silloin, kun lähdit maailmalle", kuulen joskus sanottavan. Se on varmaankin totta. Kuten lienee totta sekin, että vuosien saatossa aika, välimatka ja nostalgia ovat yhteistyössä kullanneet ja kiillottaneet omaa Suomi-kuvaani. Mutta kun tänä kesänä pulahdin uimaan Rautaveden virkistävään veteen vain elokuisen illan pimeys uimapukunani, kun seisoin Katariinan puiston rantakivikolla vapaudelta tuoksuvan merituulen leikitellessä hiuksillani, kun noukin metsässä tarakka pystyssä makeita mustikoita suoraan suuhuni, kun viiletin vanhalla fillarillani lähikauppa Siltikseen posket nimismiehenkiharoissa täristen, kun ihailin auringossa hehkuvia kultaisia viljapeltoja ja suomalaisen metsämaiseman pelkistettyä kauneutta, kun kuuntelin kiukaan rauhoittavaa sihinää puulämmitteisen saunan hämärässä tai kun istuin nokatusten rakkaan ystävän kanssa ihan niin kuin olisin aina istunutkin... Se Suomi, jota minä kaipaan, on edelleen olemassa. Voimakkaana ja käsin kosketeltavana. Juuri sellaisena kuin minä sen muistan!

Ilma oli kuin morsian

Suomalainen kyllä tietää, miltä epävakainen, viileä ja sateinen kesä maistuu pitkän ja pimeän talven jälkeen. No, peeltähän se maistuu! Seurailin ennen reissuamme kaikkien niiden paikkakuntien 10 vuorokauden säitä, joissa tulisimme lomapäiviämme viettämään: pilveä ja sadetta, sadetta ja pilveä, aurinkoa vain nimeksi. Kun on viettänyt melkein koko kesän joka solun sopukkaan röyhkeästi tunkeutuvassa kuumuudessa, ei hikisistä helteistä ole todellakaan väliä, mutta että jatkuvaa sadetta? Ei kiitos! Suomi-neito näytti onneksi pitkää nenää kaikille säätiedotuksille: ilma oli kuin morsian eikä morsian ollut kuin karhu. Lämpömittarin elohopea pysytteli usein - niukasti, mutta kumminkin - 20 asteen paremmalla puolella, sateenvarjoille ei ollut juurikaan tarvetta ja lämpimämmät vaatteet saivat lojua käyttämättöminä matkalaukuissa. Ei hassumpaa!

Yolo, yolo...

Lomallani ahmin Suomea ja suomalaisuutta ihan yolonaan (YOLO = you only live once). Parissa hassussa viikossa halusin tehdä kaikkia niitä asioita, joita en Italiassa voi tehdä, nähdä kaikkia niitä ihmisiä, joita en Italiassa voi nähdä, maistella kaikkia niitä uutuuksia, joita kauppojen hyllyille oli putkahtanut viimeisen Suomi-lomani jälkeen (toim. huom. sisäreiteni hankaavat edelleen yhteen...). Olisi pitänyt ehtiä myös levätä ja rentoutua, lomalla kun kerran oltiin. Lukea kirjoja, selailla aikakauslehtiä, tunnelmoida valokuva-albumien parissa, penkoa vanhoja tavaroita tai olla tekemättä yhtikäs mitään. Hölmöläinenkin ymmärtää, että yhtälö on lähes mahdoton toteuttaa: kaikkea ei yksinkertaisesti voi mahduttaa puolen kuukauden pituiseen lomaan. Mikä kumma siinä on, kun minä en ymmärrä? Osaan vain kiihdyttää, en jarruttaa. Loman päättyessä, vaikka ihanaa oli ollutkin, tunsin jälleen kerran olevani lomaltapaluuloman tarpeessa. Koska YOLO.

Mistä on pienet Suomi-lomat tehty?

Aamujen hiljaisuudesta ja pimenevistä elokuun illoista. Lähdön tunnelmasta, jälleennäkemisen riemusta ja eron tuskasta. Tuoreista saunavihdoista, kosteista uimapuvuista, metsäpoluista ja mustikkapiirakoista. Torvijäkäläsoittokuntien soitannasta ja kanttarellikuorojen laulannasta. Rakkaiden ihmisten halauksista, lasten itkusta ja naurusta. Ystävästä, joka on siinä edessäsi ihan oikeana ja elävänä yli vuosikymmenen kestäneen tauon jälkeen. Hiljaisesta vuoropuhelusta luontoäidin kanssa. Väsymisestä ja voimaantumisesta. Sydämestä, joka pakahtuu onnesta. Siitä on pienet Suomi-lomat tehty. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja samalla kaikessa ainutlaatuisuudessaan.

Loppuviisasteluja

Silmiini osui tuntemattomaksi jääneen suuruuden syvällinen viisaus: "Una vacanza è come l'amore - attesa con piacere, vissuta con disagio e ricordata con nostalgia". Sen vapaamuotoinen suomennos kuuluu seuraavasti: "Loma on kuin rakkaus - innolla odotettu, ristiriitaisesti eletty ja kaiholla muisteltu". Niinpä niin... Lomat ovat suunnitelmissamme usein täydellisiä ja toteutuessaan jotakin vähän muuta. Harvoin kaikki menee alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan, mutta tarviiko edes? Pienet, suunnitelmien pääväylältä poikkeavat sivupolut ja harha-askeleet kuuluvat lomiin ja ovat nekin vain elämää. Eivät yhtään sen vähempää!

Kaipauksen katkeransuloiseen peittoon kääriytyneenä toivotan kaikille kuulaita alkusyksyn päiviä!