Purnausta ja pipareita

Kuritonta kansaa

Minulla taitaa olla aika iloton elämä...

Parin kuluneen viikon aikana se pieni, oma lisäaika, jonka Kimin päiväkotiin meneminen on minulle mahdollistanut, on kutistunut pelkäksi kaihoisaksi haaveeksi. Suunnittelemani uimahallireissut ja juoksulenkit ovat vaihtuneet kiireisiksi, päätteen ääressä vietetyiksi ylityötunneiksi, jotka eivät valitettavasti lihota laihahkoa palkkapussiani. Muutama päivä sitten ehdin kotiin sen verran ajoissa, että päätin hakea pojan päiväkodista pyörällä. Reppu selkään, kypärä päähän ja menoksi! Edes pientä hyötyliikuntaa lämpöisen syysauringon alla. Matkantekoni tyssäsi kuitenkin jo vajaan kilometrin poljennan jälkeen. Päiväkotiin johtavan pyörätien alkupäässä oli rekka-auto kallellaan lasti tielle levinneenä ja kevyen liikenteen väylä oli kokonaan suljettu. Töykeä poliisisetä viittelöi minut fillareineni muualle. Lainkuuliaisena ja viranomaisia kunnioittavana ihmisenä vein kaksipyöräiseni kotiin ja hyppäsin nelipyöräiseni rattiin. Kaasuttaessani päiväkotiin huomasin suureksi ärsytyksekseni, että kielloista huolimatta tuota selkeästi eristettyä pyörätietä pitkin sompasi ainakin viisi, kuusi pyöräilijää! Anteeksi yleistys, mutta se päästyy minulta nyt kuin sammakko suusta: niiiiin italialaista!!! Selkeä "no" (ei) tuntuu olevan monelle italialaiselle yhtä kuin "ni" (ei- ja kyllä-sanan häilyvä välimuoto), jollei sitten ihan reilusti "sì" (kyllä). 

Nyt kun aiheeseen kerran päästiin, kerron yhden toisenkin esimerkin italialaisesta kurittomuudesta. Keväällä kotimme lähellä sijaitsevaan Boschetto-puistoon asennettiin kivoja kuntoilulaitteita. Asennustyö oli vielä kesken ja sen merkiksi sekä yksittäiset laitteet että koko alue oli eristetty näkyvin eristysnauhoin. Mutta sehän ei keskivertoitalialaista haittaa: nauhat saa revittyä irti ja, kappas vaan, laitteetkin toimivat ihan moitteettomasti! Paitsi että niiden turvallisuuden takaava viimeinen tarkastus oli ehkä vielä tekemättä… Pitäisikö tässä alkaa italialaistua ja uskoa siihen, että "le regole sono fatte per essere infrante" eli että säännöt on tehty rikottaviksi?

Vielä yksi!

Ilo irti pipareista!

Pipari sopii purnauspäivään kuin nenä päähän. Keittiön kaapista löytyi onneksi suklaahippusilla maustettuja pipareita, joiden nimi on osuvasti  "ancora uno" (vielä yksi). Ne eivät ehkä ole maailman parhaimpia pipareita, mutta juuri sellaisia, joita syö yhden toisensa jälkeen: "l'uno tira l'altro". Laitoin käteni pussiin ja otin yhden. Pussi kehotti ottamaan vielä yhden, sitten vielä yhden ja vielä yhden. Ja minä tein kiltisti työtä käskettyä. Kunnes huomasin, että pakkaus oli melkein tyhjä ja että tuli jälleen kerran liioiteltua. Taas oli aihetta purnata!

Entäs sitten?

Luontoäidin uudet vaatteet

Mikä tämän tarinan opetus oli? No, vaikkapa se, että on ihan turhaa vetää hernettä nenäänsä asioista, joille ei yksinkertaisesti mahda mitään. Minä en pysty muuttamaan italialaisia eivätkä italialaiset pysty muuttamaan minua. Paitsi ehkä siinä määrin kuin on tarpeellista, että selviän suurin piirtein täysjärkisenä jokapäiväisestä elämästäni täällä. Olen oppinut sulkemaan silmäni ja korvani, jättämään kiristävän kukkahattuni naulakkoon ja sanomaan “ma sì, chi se ne frega” (hällä väliä) – en läheskään aina, mutta ainakin kerran, pari vuodessa. Olen oppinut, että on paljon hedelmällisempää pysähtyä ihailemaan vaikkapa punasävyistä syysanorakkia, jonka luontoäiti on pukenut päällensä kuin ärsyyntyä toisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Tarinan toinen opetus olkoon se, että kaikki, mikä on hyvää, ei aina tee hyvää. Parempi viisitoista piparia keittiön kaapissa kuin viisitoista piparia mahalaukussa. Uskokaa minua!