Rattikiukkua ja liikennekauhua

En ole käynyt autolla Torinon keskustassa (joka on sivumennen sanoen ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka) enää aikoihin. Tänään sinne tuli asiaa eli ei auttanut muu kuin laittaa kuvaannollisia jäitä yhtä kuvaannolliseen hattuun ja hypätä auton rattiin. En tiedä, kuinka monta rattikiukkuun aihetta antavaa ja "läheltä piti" -tilannetta tuon matkan varrelle mahtui. Sen verran monta, että menin laskuissa sekaisin ja että olin enemmän kuin huojentunut päästyäni takaisin jokapäiväisille, tutuille teille. En voi ymmärtää, miten olen joskus voinut nauttia kaoottisessa liikenteessä ajamisesta! Ilmiselvää masokismia!

Ensimmäinen asia, joka sai savun tupruttelemaan korvistani, olivat liikennevalo-ohjatuissa risteyksissä norkoilevat epäilyttävän näköiset lökäpöksyt, jotka tulivat rahallisen korvauksen toivossa pesemään autoni tuulilasia, vaikka sanoin kohteliaasti "no, grazie" (olisi ehkä sittenkin pitänyt turvautua saman tien järeämpään sanastoon tai kansainväliseen käsimerkistöön). Koen nuo tilanteet aina jotenkin hyvin epämiellyttäviksi, jopa uhkaaviksi. Varsinkin jos olen liikenteessä yksin tai kaksin poikani kanssa. Missä, oi missä on virkavalta silloin, kun sitä tarvitaan?

Toinen asia, joka kiristi helteessä tiukentunutta pipoani, oli jatkuva torvien töötöttäminen. Pitäisihän minun kaikkien näiden vuosien jälkeen olla jo tottunut ja osata antaa tööttäysten mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Joo, joo! Pitäisi ja pitäisi! Mutta kun en ole enkä osaa! Kaikkein raivostuttavinta oli, kun takanani oleva kuski alkoi soitella lyhyesti torvea, vaikka liikennevalo oli vielä punainen. Punainen on punainen, vaikka ylitettävällä tiellä ei kulkisi yhtäkään kaksi- tai nelipyöräistä. Minä en aio menettää ajokorttini pisteitä tahi saada sakkoja jonkun typerän "caldocarlon" (suora käännös kuumakallesta) takia.

Kolmas asia, joka kiukutti ja kylmäsi sydäntä oli se, etten taaskaan osannut käyttäytyä oikein keltaisen liikennevalon syttyessä. Jopa Italian tieliikennelaki (codice stradale) on asiassa varsin yksiselitteinen: valon vaihtuessa vihreästä keltaiseksi autoilijan tulee pysähtyä lukuun ottamatta tilanteita, joissa pysähtyminen vaarantaa liikennettä. Mutta oltaisiinko Italiassa, jos lakia noudatettaisiin orjallisesti (kun ei kuulemma enää edes Suomessa)? Käytännössä valon vaihtuminen keltaiseksi on italialaiselle "nasta lautaan, vielä ehtii" -kehotus.

Lain kirjaimellinen noudattaminen meinasi koitua kohtalokseni, sillä valon vaihduttua keltaiseksi minä hiljensin ja pysähdyin, takanani oleva auto ei. Ehdin nähdä taustapeilistä liian suurta tilannenopeutta lähestyvän menopelin sekä vilahduksen viikatemiehestä tai vähintäänkin ambulanssin kylmän sinisinä vilkkuvista valoista. Kirota mielessäni, etten ollut toiminut "maassa maan tavalla" -periaatteen mukaisesti ja painanut jarrun sijaan kaasua. Suljin silmäni ja odotin ikuisuudelta tuntuvan hetken suurta rysähdystä. Sitä ei tullut. Ainakaan tällä kertaa. Ihan viime tingassa auto väisti julkisten kulkuvälineiden kaistalle, joka oli - luojan kiitos - tyhjä. Taivas (tai helvetti) sai toistaiseksi odottaa.

Olen kiitollinen siitä, että mukanani kulkee pieni, kovapäinen suojelusenkeli, jonka ansiosta olen edelleenkin elävien kirjoissa ja suurin piirtein täysissä ruumiin ja sielun voimissa.