Saluti dal Lago di Viverone!

 

Lauantai on päivä, jolloin laaditaan kauppalistoja, annetaan nurkissa majaileville villakoirille kyytiä ja tehdään kaikki se enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) mukava, johon viikolla ei ole aikaa. Silloin tällöin on kuitenkin varsin terveellistä ja terapeuttista poiketa sivupoluille rutiinien ja velvoitteiden viitoittamalta pääväylältä.

Olimme jo pitkään suunnitelleet kollegani ja ystäväni Joannan kanssa tekevämme jotakin mukavaa yhdessä lasten kanssa. Tuumasta toimeen - vaikkakin melkein vuoden viiveellä! Eilen, lauantaina, lastasimme kaksi taaperoikäistä ja yhden vähän isomman ipanan sekä kamalan kasan kasseja ja nyssyköitä (olimme lähdössä puolipäiväretkelle, emme viikon matkalle) Joannan tila-autoon ja lähdimme matkaan. Ajoimme auringon paahtamien, miehenkorkuisten maissiviljelmien ja 30 asteen helteessä torkahtelevien kylien läpi viehättävälle Viverone-järvelle. Matkantekoamme säesti Joannan vanhimman lapsen malttamaton "ollaanks' perillä jo?" -jankutus. Kuinka ymmärsinkään tuota kohta 6-vuotiasta miehenalkua: minäkin halusin olla perillä mahdollisimman pian, karistaa kaupungin pölyt ja melut kintereiltäni, päästää varpaani vapaiksi hiostavista tennareista ja hypätä järviveteen virkistäytymään.

Viverone-järvi on meiltä noin tunnin ajomatkan päässä oleva, 230 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva Piemonten alueen kolmanneksi suurin järvi. Tämä jääkaudella alkunsa saanut lintubongaajien, kalamiesten ja turistien suosima järvi on ollut pitkään uimakelvoton veden hitaan vaihtumisen (arviolta 30 - 35 vuotta) ja ihmisen - tuon luomakunnan kruunun - piittaamattoman toiminnan vuoksi. Vuodesta 2008 lähtien järvi on tuonut jälleen iloa ja virkistystä myös uimareille. Onneksi, sillä minulle, tuhansien järvien tyttärelle, järvi ei ole järvi eikä mikään, jos siihen ei voi pulahtaa. 

Vietimme leppoisan, syyskuisen kesäpäivän (Italiassa kesä jatkuu kalenterin mukaan syyskuun 21. päivään saakka) Viverone-järven rannalla. Söimme ihania eväitä viltillä istuskellen ja paistattelimme päivää järvimaisemia ihaillen ja kiireettömästä, melkein pysähtyneestä tunnelmasta nauttien. Lapset olivat riemua täynnä: juoksentelivat kuin villivarsat, leikkivät ämpäreillään ja lapioillaan, heittelivät kiviä ja polskuttelivat rantavedessä, jossa sousi myös ylväs, yksinäinen joutsenherra sorsaparvi vanavedessään. Järvivesi oli lämmintä kuin linnun maito, vaikka eräs italialainen rouva päivittelikin sen viileyttä. Minun mielestäni vedessä olisi voinut, jos ei nyt keittää perunoita, niin ainakin hauduttaa vihreää teetä! Italialaisten käsitys viileydestä on jokseenkin erilainen kuin karaistuneiden suomalaisten! 

Loppujen lopuksi ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas löytääkseen paikkoja, joissa sielu ja silmä lepäävät. Joskus lähteminen on vain niin kovin vaikeaa ja vaivalloista: aina ei jaksa, aina ei viitsi, aina ei ehdi eikä aina edes voi. Mutta hyvä, että edes silloin tällöin jaksaa, viitsii, ehtii tai voi. Sillä juuri se tekee elämästä elämisen arvoista. Oli sitä sitten missä päin maailmaa tahansa.

P.s. Siskolleni Annikalle tiedoksi, että "mulinello"-pyörteet eivät imaisseet minua Viverone-järven syvyyksiin. Voit huokaista helpotuksesta ja nukkua yösi rauhassa. :)