Tarttis tehrä jotain...

Runsaista muodoistaan tunnetut Boteron naiset. Kuvia kotimme seinille ripustetuista jäljennöksistä.

Vetäisin tässä iltana eräänä shortsit jalkaani ja lähdin pitkästä aikaa juoksemaan Boschetto-puistoon. Tasainen vesisade oli muuttanut hetkellisesti hiostavan kuumuuden miellyttäväksi lämmöksi ja ilman raikkaammaksi hengittää. Linnut liversivät ja juoksu kulki kevyesti. Siinä jonkun aikaa tyytyväisenä hölköteltyäni huomasin jotakin todella häiritsevää ja epämiellyttävää: sisäreiteni hankasivat ikävästi yhteen! Juokseminen reidet harallaan olisi ollut hyvin hankalaa ja se olisi näyttänyt sitä paitsi epäilyttävältäkin. Enhän toki halunnut, että kukaan - siis kukaan - olisi luullut minun paskantaneen housuuni! Siispä annoin reisieni hangata ja hiertää, vaikka kipeää tekikin. Hinkkaavien sisäreisien sanotaan olevan monien, niin laihempien kuin pulskempienkin naisten ongelma kesäkuumalla. Minun kohdallani se oli selvä merkki siitä, että elopainoa oli päässyt kertymään liikaa. Siinä ei vaa’an vakuuttelua enää kaivattu. Nyt tarttis todellakin tehrä jotain (miten jokapäiväiseen elämään sopivia nuo Manun lausahdukset ovatkaan)! Ja hyvinkin pian!

Hoikkuus ei ole minulle mikään itseisarvo. Olen "kilo sinne tai tänne" -tyyppi enkä laske (enää) hulluna kaloreita. Painoni on jojoillut varmaan koko elämäni ajan ja olen ehtinyt olla jos jonkinmoisella kuurilla mehupaastoista ja kaalisoppadieeteistä lähtien. Olen laittanut kiertoon milloin liian pieniksi, milloin liian suuriksi jääneitä vaatteita, vaikka säästäähän ne olisi pitänyt - hyvin todennäköisen vastaisuuden varalta. Ihannepainossa suurin piirtein pysytteleminen on minulle osa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä. Voin sekä fyysisesti että henkisesti huomattavasti paremmin, jos vaatteet mahtuvat päälleni eivätkä kiristä mistään. Mutta se ihannepainossa pysytteleminen ei sitten olekaan ihan niin helppoa ja yksinkertaista. Olen nimittäin nautiskelija. Rakastan hyvää ruokaa enkä voi kuvitellakaan elämää ilman herkkuja. Tartun hanakasti lohtupatukkaan ja syön suruuni. Syön myös ilooni. Asiaa ei auta yhtään se, että asun Italiassa, kulinaristien maanpäällisessä paratiisissa eikä se, että jaan työhuoneen kahden muun makealle person naisen kanssa. Yksi näistä naisista (se, jolla on vähiten paino-ongelmia) sanoi lopettavansa herkkujen syömisen vasta sinä päivänä, kun ei enää mahdu työhuoneemme ovesta sisään. Aikamoisen liikkumavaran tyttö itselleen antoikin. Työhuoneemme liukuoven oviaukko on näet lähes puolitoista metriä leveä! 

Suuntaan ja toiseen. Herkkua ja rääkkiä. Miten löytää tasapaino ja se kultainen keskitie?

Tunnen ja tiedän monia ylipainoisia naisia, jotka kantavat liikakilonsa ihailtavalla ylpeydellä, ovat täysin sinut itsensä kanssa ja huokuvat positiivisuutta, itsevarmuutta ja elämäniloa. Pyöreydestä on itse asiassa muodostunut olennainen osa heidän ihanaa persoonallisuuttaan. Minua liikakilot eivät yksinkertaisesti pue. Ne eivät tee minua naisellisen muodokkaaksi, vaan kertyvät aivan vääriin paikkoihin saaden minut pökkelöitymään, ei pyöristymään sensuellisti. 

Mieleeni tuli eräs aiheeseen liittyvä muisto lapsuudestani. Äitini ei ollut lihava, mutta hänen vatsaansa oli kertynyt iän, kahden synnytyksen ja herkuttelunkin myötä vähän ylimääräistä. Pyysin usein häntä puristamaan vatsamakkaroitaan käsillään siten, että käsien väliin muodostui takapuolta muistuttava, pyöreä kumpu. Se oli minusta hirveän hauskaa. Sittemmin olen voinut viihdyttää itse itseäni muodostamalla lystikkäitä “mahapeppuja” omista vatsamakkaroistani. Ei ole tämän tytön riemulla ollut sen jälkeen rajoja.

Summa summarum. Olen julistanut ties kuinka monennen kerran sodan painon nousujohteisuutta vastaan. Yritän rajoittaa ruoka-annosteni kokoa ja muuttaa niiden koostumusta kevyemmäksi. Yritän niin ikään vähentää herkkujen syömistä ja lisätä ajan sallimissa puitteissa liikuntaa. Yritän myös harjoittaa olematonta itsekuriani ja opetella kieltäytymisen jaloa taitoa. Yritän ja yritän ja yritän. Jos onnistun, olen hyvin tyytyväinen itseeni. Jollen, en anna asian järkyttää mielenrauhaani ja pilata kesääni. Pyhiä päätöksiä uuden, paremman elämän aloittamisesta voi tehdä myöhemminkin, ihan milloin vain. Helpointa se on muuten lenkkipolulla hikoillessa tai ruokapöydän ääressä vatsa täynnä istuskellessa.

Kevyesti kesään, joskus vähän kompuroiden ja langetenkin. Pääsenköhän tänä(kään) vuonna rantakuntoon...?

On tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja terveydestä, mutta muistetaanhan olla myös armollisia itseämme kohtaan. Kilot tulevat ja menevät. Elämä on tässä ja nyt! Nautitaan siitä sellaisenaan ja juuri sellaisina kuin nyt ollaan! 

Lopuksi haluaisin vielä lähettää terveiset rakkaalle ystävälleni ympyräkaupunkiin: Minä vihaan sinua (leikisti, en oikeasti), koska sinä sujahdat S-kokoisiin vaatteisiin ja voit syödä vaikka kolmen hevosen edestä lihomatta grammaakaan!

Pisteeksi i:n päälle linkit kahden sisukkaan ja rohkean leidin blogeihin: Tean http://starbox.fi/teasandcoffee ja Mimmin http://starbox.fi/matkakohtiuuttaminaa.