Tööt tööt

Kuva 1. PRKL!!!

Syyskuu toi ne tullessaan. Myöhemmin kuin arvelin mutta aikaisemmin kuin toivoin. Yhden monista arjen painajaisistani: hermoja raastavat, hitaasti matelevat ja ajoittain paikoillaan seisovat autojonot pakokaasupilvineen ja torven töötötyksineen. Ne johtuvat milloin mistäkin. Liikenneonnettomuuksista, tietöistä, muutamasta hassusta sadepisarasta tai lumihiutaleesta, tunaroivista toheloista, jotka eivät osaa ajaa (minä tietenkin osaan, kuten kuvasta 2 näkyy). Joskus niille ei löydy minkäänlaista näkyvää saati järkevää selitystä. Ne vain muodostuvat autoilijoiden kiusaksi.

Oli syy sitten mikä tahansa, lopputulos on sama: pinna kiristyy ja sappi kiehuu. Joo joo, kyllä kyllä. Se tiedetään varsin hyvin, ettei hermostuminen jonoja poista eikä muutenkaan asiaa auta. Ja se, että maailmassa on suurempiakin murheita kuin parit päivittäiset ruuhkajonot, jotka kuitenkin purkautuvat - ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuten italialaiset tapaavat sanoa käsiään levitellen: "Non ci posso fare nulla, è più forte di me  - En mahda sille mitään, ylivoimainen juttu minulle". Syvään hengittäminen ja kymmeneen (tuhanteen) laskeminen eivät auta: voimaton raivo valtaa mielen lähes poikkeuksetta.

Miltei ärsyttävyyteen saakka viilipytty kumppanini antaa joskus kiukusta kiehuvalle avopuolisolleen todella hyviä mitenselvitäsuurinpiirteintervejärkisenäliikenneruuhkasta -neuvoja: kuuntele musiikkia ja katsele maisemia. Musiikin kuuntelu on ihan rattoisaa ajanvietettä autojonossa istuskellessa, mutta että maisemia? Maisemia??? Mitä ihmeen katsomista voi olla miljoonaan kertaan, aamuin illoin nähdyissä maisemissa? Onko moottoriteiden varsilla muka yleensäkään mitään katsomisen arvoista? Miehen logiikalla ilmeisesti on... Niin kuin esimerkiksi töhrittyjä meluaitoja, teollisuushalleja, surullisen näköisiä kerrostaloja, epäsiistejä tienpientareita, rekkojen peräpeilejä, Ikeoita, kauppakeskuksia, toisia autoja vähintään yhtä suivaantuneita kuskeja kyydissään.

Kuva 2. Edesmennyt uskollinen autoni, jolla oli sielu...

Ehkä olisi hyödyllisempää tehdä lantionpohjan lihasharjoituksia ja perua siten tulevaisuuden Tena-leidiklubin jäsenyys. Tai verestää vanhoja muistoja ja leikkiä lapsuuden automatkoilta tuttua leikkiä: valita väri ja laskea kaikki vastaan tulevat punaiset, siniset tai keltaiset autot. Tai urkkia, miltä vieruskaistalla paikoillaan kököttävä kohtalotoveri näyttää ja mitä hän puuhailee: räplää kännykkäänsä, laulaa loilottaa tunteella, kaivaa antaumuksella nenäänsä.

Parempi ratkaisu on ehkä sittenkin päästää ilmoille muutamat kunnon ärräpäät ja keskittyä olennaiseen eli ajamiseen ja liikenteen seuraamiseen. Muunlaisilla ratkaisuilla voi nimittäin olla aika ikävät ja laihalle kukkarolle sopimattomat seuraukset (kuten kuvasta 2 näkyy). Jo hetkellinen huomion herpaantuminen voi käydä paitsi kalliiksi myös kohtalokkaaksi. Nyt on parasta ehkä koputtaa puuta. Tai koskea rautaa - toccare il ferro - niin kuin Italiassa tehdään.