Tuliaisia ja rakkaita ystäviä Suomesta

Ulkosuomalaisen lempituliaisia. Kuvan hieno käsilaukku ja kivat tyynyt ovat kummityttöni Saimin ompelemia.

Onko mikään sen ihanampaa kuin saada tuliaisia Suomesta? No, olipa tyhmä kysymys! Tietenkin on! Nimittäin se, että tuliaisten mukana tulevat itse tuliaisten tuojat!

Parisen viikkoa sitten saimme viikonloppuvieraiksemme rakkaan ystäväni Jennin avopuolisoineen (Jalluuuuu, missä luuraa edellisestä sanasta v:n ja o:n välistä puuttuva i-kirjain? Alessandrolle voi muuten esittää ihan saman kysymyksen...) ja tyttärineen. Olemme olleet Jennin kanssa sydänystäviä siitä lähtien, kun aloitimme yhteisen koulutaipaleemme 7-vuotiaina tytöntylleröinä. Ystävyytemme sinetöitiin itse asiassa jo vuosia aikaisemmin. Äitimme olivat nimittäin samaan aikaan Haminan sairaalassa synnyttämässä tyttäriään: minä pullahdin maailmaan äitini kuopuksena huhtikuun 22. päivänä puolenpäivän jälkeen, Jenni seuraavan päivän iltana oman äitinsä esikoisena.

Valokuvamuistoja menneisyydestä. Vasemmalla minä, Jenni ja Jennin äiti joskus 80-luvun alkupuolella. Oikealla vannoutuneet Dingo-fanit.

Jo keski-ikäiseksi varttuneeseen ystävyyteemme on mahtunut kaikenlaista: erottamatonta "kuin paita ja peppu" -yhdessäoloa, välirikkoja, sopimisia, etääntymisiä, lähentymisiä, iloja ja suruja, ensimmäisiä kännejä ja rakastumisia... Vanhasta runosta tuttu pikkuinen ukko avaimineen ja lukkoineen on sitonut meidät sen verran tiukasti yhteen, etteivät meitä erota välimatkat eivätkä sen koommin elämän tuiskut ja tuuletkaan. Korkeintaan kuolema, jos sekään: näen sieluni silmin kaksi ryppyistä eukkoa istumassa pilvenreunalla taivaallista kahvia tai Perinne-kaljaa hörppien, irtokarkkeja mussuttaen ja mahat kippurassa nauraen.

Tuon pitkän viikonlopun aikana säät eivät olleet parhaat mahdolliset, vaikka vieraat saapuivatkin torstai-iltana epätavallisen lämpimän kevättuulahduksen saattelemina. Perjantaina satoi vettä ja niin satoi lauantainakin (Mitäpä muuta sadesäällä voi tehdä kuin syödä ja shoppailla?). Sunnuntaina aurinko asteli takaisin taivaan päänäyttämölle ja pääsimme toteuttamaan suunnittelemamme retken vuoristoon, n. 1400 metrin korkeudessa sijaitsevaan Limone Piemonte -nimiseen viehättävään pikkukylään. Lapsilla oli kivaa yhdessä: se näkyi riehakkaana peuhaamisena, halauksina ja suukkoina ja kuului kovaäänisinä riemunkiljahduksina. Se kiva ei ollut millään tavoin säästä riippuvainen.

Sateinen Torino ja härkä (toro), Torinon symboli. Piazza San Carlo -aukiolla olevan pronssisen härän "kulkusille" astumisen kerrotaan tuovan onnea.
Limone Piemonte

Juuri kun aloimme tottua siihen, että ruokapöytämme ääressä oli vähän enemmän väkeä ja pienessä kodissamme ja elämässämme muutenkin tavanomaista runsaammin vilinää ja vilskettä, oli aika sanoa hyvästit. Aika loppui liian lyhyeen. Niin moni asia jäi tekemättä, näkemättä ja kokematta. Niin moni asia jäi sanomatta. Niin kuin esimerkiksi se, kuinka tärkeä ystäväni perheineen minulle on ja se, kuinka isoksi ikäväni ehtii kasvaa ennen kuin tapaamme uudelleen.

"We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day."

- Hughie Charles -

P.s. Voisiko joku ystävällinen sielu rakennuttaa yhden lentokentän Nichelinoon ja toisen Haminaan? Sitten vain joku halpalentoyhtiö lentämään sitä väliä. Ainakin seitsemän maksavaa asiakasta olisi taattu!

 

Italialaiset mutteripannut saivat levätä. Jenni on kuin moni italialainen: ajatus matkasta ilman omaa, tuttua kahvia hirvittää. Onneksi meillä on kahvinsuodattimia ihan kaksin kappalein!

 

Jennin tytöt - Saimi 6 v. ja Sanni 5 v. - ovat kuuluneet aina, ajan ja välimatkan sallimissa puitteissa, Kimin elämään. Toivon niin olevan jatkossakin.
Kimi 2 v., Saimi 6 v. ja Sanni 5 v. Lasten riemulla ei ollut rajoja.