Tuoli tuli taloon

Minulla on aina ollut ja on edelleenkin paljon unelmia. Pieniä, suuria ja tosi suuria. Mahdollisia ja ihan mahdottomiakin. Osa niistä on toteutunut, osa odottaa toteutumistaan. Osa jäänee toteutumatta. Tai kukapa senkään ihan varmasti tietää... Tällä viikolla yksi pieni, jo vuosia vaalimani ja jonkun mielestä ehkä vähän naurettavakin unelma toteutui. Tai oikeammin sanottuna panin sen toteutumaan. Otin vastaan hangoittelevaa härkää (Alessandroa) sarvista, maanittelin ja rapsuttelin hiukan ja tein sen: ostin meille nojatuolin! En mitään kallista, trendikästä design-tuolia, vaan ihan yksinkertaisen, omaa silmää ja ahteria miellyttävän, kangastyynyillä päällystetyn rottinkituolin. Sellaisen, jossa on mukava lueskella kirjoja, hörppiä sumppia tai köllötellä tekemättä yhtään mitään. Olin nähnyt sen aiemmin Vinovossa (kaupungissa, jossa anoppini asuu, jonne vien Kimin arkisin hoitoon ja joka on yksi potentiaalinen paikka uudelle kodillemme sitten joskus) sijaitsevan pienen, viehättävän sisustusliikkeen näyteikkunassa ja käynyt sitä siellä säännöllisin väliajoin ihailemassa.

Kun päätimme Alessandron kanssa pistää hynttyyt yhteen, oli luonnollista, että minä muuttaisin Torinon keskustasta, väliaikaiseksi tarkoitetusta, minikokoisesta ullakkoasunnostani Alessandron luokse Nichelinoon. Asetuin taloksi tuohon kumppanini kalustamaan ja sisustamaan asuntoon ja soluttauduin tavaroineni sinne, mistä tilaa vain satuin löytämään. Olen päässyt tekemään pieniä sisustuksellisia ratkaisuja kodissamme, mutta ehdotukseni uusien kalusteiden (nojatuolin ja sohvapöydän) hankkimiseksi on ainakin toistaiseksi torpedoitu taidokkaasti tilanpuutteeseen vedoten.

Yrittänyttä ei laiteta. Viime perjantaina sain houkuteltua Alessandron tuohon aiemmin mainitsemaani sisustusliikkeeseen, joka on sivumennen sanoen täynnä kaikkea sellaista, mitä nainen ihan välttämättä kotiinsa tarvitsee (kuvissa vain pieni osa puodin valikoimasta). Esittelin tuolin miehelle, joka alkoi tarkastella sitä maskuliinisesta näkövinkkelistä leveyksiä ja syvyyksiä mittaillen ja minulle jo hyvin tutuksi tulleessa kannassaan pysyen: ei kyllä mahdu, vie liikaa tilaa, harkitaan. Minä puolestani arvioin asiaa naisen logiikalla, näin tuolin sieluni silmin suunnittelemassani paikassa kodikkuutta luoden ja pidin hanakasti kiinni omasta näkemyksestäni: kyllä mahtuu, ei vie liikaa tilaa, hankitaan. Lopputulos oli se, että minä lähdin kaupasta suu mutrussa. Tuoli jäi kauppaan. Toistaiseksi.

Volere è potere. Tahto on valtaa. Kun jotakin oikein kovasti haluaa, sen yleensä myös saa. Asia jäi mytiintymään viikonlopun yli ja maanantaihin mennessä olin kartuttanut sellaisen määrän suomalaista sisua, ettei minun ja nojatuolin eteen olisi voinut tulla enää mikään eikä kukaan. Italian ja Suomen välisen tahtojen taistelun voitti tällä kertaa Suomi numeroin 0 - 1. Rottinkinen nojatuoli sai tulla taloon ja sopi sinne kuin nenä päähän! Ja eipä tuo tappion kohdannut osapuolikaan kovin surkealta näyttänyt torkkuessaan uudessa, mukavassa nojatuolissa. Tätä minä kyllä jo vähän pelkäsinkin. Pitäisiköhän ottaa käyttöön vuoronumerojärjestelmä?

Uuden nojatuolin onnellinen omistaja toivottaa kaikille leppoisaa keskiviikkoiltaa!