Vaihtelu virkistää: mukavasti erilainen työpäivä

Moottoritie on kuuma...

Keskiviikkoaamuna, jo heti aamuseitsemän jälkeen eräs pieni, valkoinen Fiat Panda kiisi kovaa vauhtia Torino - Piacenza -välistä moottoritietä pitkin määränpäänään Cremonan maakunnassa sijaitseva Creman kaupunki. Tuossa kaupungissa auton kuskin (tarinan henkilö on saanut nyt kutsumanimekseen Kuski) oli tarkoitus osallistua työhönsä liittyvään, Italian kuudenneksi suurimman koulutusrahaston järjestämään työpajaan. Tai sanotaan sittenkin workshopiin, koska se kuulostaa jotenkin hienommalta ja sivistyneemmältä ja saa Kuskin tuntemaan itsensä vähän tärkeämmäksi. Tällaiset tapahtumat kun eivät ole mitenkään jokapäiväisiä hänen pienessä, ihan tavallisessa elämässään.

Aamu oli kirkkaan aurinkoinen. Auton lämpömittari näytti lähes viittätoista astetta. Liikenne oli sujuvaa ja Kuskin kaasujalka kevyt. Kännykän navigointilaite antoi suomenkielisiä ohjeita rauhoittavan matalalla naisäänellä (onneksi antoi, sillä muuten auton täysin vailla suuntavaistoa oleva Kuski olisi varmaan törötellyt suoraan Venetsiaan tai ajanut vähintäänkin ympyrää, niin kuin eksyneillä yleensä on tapana tehdä) ja autostereoista tulvi kaiuttimien täydeltä tunnelmaan sopivaa Anna Erikssonia. Kuski suoristi otsansa kestokärttykurtut ja avasi silmänsä näkemään kaiken moottoritien varteen ripotellun kauneuden: tienpientareilla keimailevat unikot, aamuauringossa, kevyen usvapeiton alla laiskasti lekottelevat maissipellot ja viiniviljelmät, uuteen päivään heränneet viehkeät kylät ja kaupungit. Kuski nautti täysin siemauksin matkatessaan seuranaan vain muutama korvien välissä pörräävä, ei niin tärkeä ajatus. Näitä terapeuttisia ja voimaannuttavia hetkiä hän kaipasi aina silloin tällöin ruuhkavuosihulinan keskelle.
Tienpiennarten iloiset väriläiskät

Puolessavälissä matkaa Kuski kurvasi menopelinsä paikallisen ABC:n (Autogrill) pihaan. Oli aika pitää kahvikupin mittainen tauko. Myös vessassa täytyi pistähtää. Sellaisessa ärsyttävässä, jossa pönttö alkaa huuhtoutua automaattisesti kesken tärkeän toimituksen, ei sen jälkeen. Pieni tuliainenkin piti käydä ostamassa isoäitinsä hoitoon jääneelle pikku-Kuskille. Kuski tilasi itselleen tyypillisen italialaisen aamiaisen, cappuccinon ja croissantin, ja istahti baarijakkaralle seuraamaan keväisellä luokkaretkellä olevia, kahvilan kassalla parveilevia teinejä. Nuo liian nopeasti liian pitkiksi venähtäneet, finninaamaiset pojankoltiaiset ja aamukasteen raikkaat, iloisesti kikattavat tytönhupakot saivat Kuskin tuntemaan itsensä keski-ikäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Hänen tuli ohikiitävän hetken ajan ikävä omaa huoletonta (sillä huoletonta se tosiaankin oli ollut näin jälkikäteen ajatellen) nuoruuttaan: perjantai-iltoja Haminan valleilla, Paavolan kioskin paperisia karkkitötteröitä, valoisia, vapaudelta tuoksuvia toukokuun öitä, mansikalta maistuvia kesätöitä... Kuski ravisteli itsensä hereille haaveistaan. Ennen oli ennen, nyt on nyt. Matkan - niin Cremaan johtavan kuin sen taivaan tai helvetin portille päättyvänkin - oli jatkuttava. Panda odotteli renkaat kuumina parkkipaikalla. Sillä oli jo kova kiire päästä nielemään asfalttia. Ja sitä se sai nielläkin. Kilometritolkulla!

Tauon paikka
Aamiainen moottoritien yläpuolella tarjoiltuna: cappuccino ja täysjyväcroissant hunajatäytteellä

Kuski ehti perille juuri parahiksi ja kiitti itseään siitä, että oli pitänyt oman kovan päänsä, jättänyt aina reipasta ylinopeutta ajavan avosiippansa neuvot omaan arvoonsa ja lähtenyt ajoissa matkaan. Kokouspöydän ääreen oli kerääntynyt parisenkymmentä ihmistä. Käsiteltävät asiat olivat mielenkiintoisia ja niitä oli paljon. Perusluonteeltaan varautunut ja ujonpuoleinen Kuski mursi moneen kertaan myytin, jonka mukaan suomalaiset ovat tuppisuita ja osallistui keskusteluun aktiivisesti kysymyksiä esittäen. Suurin osa osallistujista istui suu supussa alusta loppuun saakka, mikä tuntui oudolta italialaisten verbaaliset taidot tuntien ja oli sitä paitsi vastoin kaikkia workshopin periaatteita. Kolmetuntiseksi tarkoitettu tapahtuma venyi ihan huomaamatta yli neljätuntiseksi istunnoksi ilman yhtäkään taukoa.

Kuski lähti kotimatkalle hyvin tyytyväisenä ja täynnä uutta intoa ja ideoita. Ulkoilman lämpötila oli noussut kolmeenkymmeneen asteeseen. Jalkoja kuumotti, iho tuntui nihkeältä ja selässä virtasi paidan kasteleva hikinoro. Nälkäkin murahteli vaativasti vatsassa. Onneksi paikalliset ABC:t tarjoavat lämmintä ruokaa myös lounasajan ulkopuolella. Siinä yksinäisessä ikkunapöydässä yksin istuskellessaan ja mahalaukkua uuniperunoilla ja paistilla täyttäessään Kuski katseli huoltoaseman pihalle pystytettyä mainosta: Davide Van De Sfroos saapuisi kesäkuun alussa esiintymään San Siron stadionille. Upeaa! Mahtavaa! Tai olisi, jos vain tietäisi, mikä tämä Davide Van De Sfroos oli miehiään. Mai sentito! Never heard! Kuski epäili sivistyksessään olevan nolon aukon, kun ei yli kolmentoista Italiassa yhtäjaksoisesti vietetyn vuoden jälkeenkään heppua tuntenut. Ainekset aukon paikkaamiseen löytyivät onneksi älypuhelimesta: Davide Van De Sfroos on italialainen kitaraa rämpyttävä muusikko, lauluntekijä ja kirjailija. "Hauska tutustua", Kuski lausahti puoliääneen ja oli jälleen yhtä, ei niin kovin merkityksellistä tietoa viisaampi.

Myöhäisen lounaan päätteeksi nautittu espresso ja Kuskille tuntematon suuruus

Aikainen herätys ja kohta melkein 450 ajettua kilometriä alkoivat väsyttää Kuskia. Hän ei jaksanut enää edes musiikkia kuunnella. Ajoi vain. Ja odotti malttamattomana hetkeä, jolloin saisi päästää nahkakengissä pahoinpidellyt varpaansa vapauteen ja voisi syleillä jälleen rakasta pikku-Kuskiaan. Se olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan koko pitkän päivän ehdottomasti parhain hetki!

Ihanat, kamalat kengät

 

Pikku-Kuskin tuliaiset